Pärinää perseessä

Nepal - Kathmandu, Trisuli river, The Last Resort

Hengissä ollaan, köysi ei katkennut. Kova pärinä on ollut takapuolessa koko viikon ja aktiviteetteja tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Siinä ohella on tullut otettua lungisti Kathmandun viehättävässä ilmapiirissä. Tosiaan, verrattuna nyt vaikka Delhiin tai Bangkokiin, Kathmandu on ainakin omasta mielestäni huomattavasti mukavampi paikka. Täällä viihtyy ihan vain olemalla, tekemättä yhtään mitään. Kun Thamel on hieman vilkkaampi turistien keskittymä, niin tämä 60–70-luvuilla hippien kansoittama Freak Street on taas miellyttävän utuinen ja uninen, elämän ollessa hidasta ja rauhallista. Ensimmäiset päivät pyhitettiinkin ihan vain olemiselle, aamuteen jälkeen hotellin kattoterassille auringon kanssa oluelle, lounaan jälkeen pienet päiväunet ja illalla morjestamaan kavereita.

Onneksemme Nepalissa suuressa arvossa oleva juhla, Holi, ajoittui ajallemme Kahtmandussa. Lassin ystävien kautta pääsimme mukaan paikallisen kaveriporukan retkelle Trisuli-joelle, tarkoituksena juhlistaa värikästä festivaalia raftingin merkeissä. Meille kaikille rafting oli uusi juttu, mikä teki touhusta vielä mielenkiintoisempaa. Kenelläkään ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tuleman pitää. Vesi on nyt keväällä huomattavasti alempana, mitä se on syksyllä, mutta aloittelijoille kuohuja riitti aivan tarpeeksi. Aluksi pienimmätkin pyörteet jännittivät, kun turvallisuusohjeet olivat niin tarkat ja vakavat, mutta kun paatti eteni kohti aina vain suurempia ja voimakkaampia "koloja", niin lopuksi mikään ei tuntunut riittävän.

Raftmaaninen antoi juuri sitä, mitä erilaisilta aktiviteeteilta aina toivon, adrenaliinia ja jännitystä. Muutaman kerran huomasi makaavansa paatin pohjalla äimän käkenä siitä, mitä oli tapahtunut. Rauhallisimmissa kohdissa paatista oli mahdollista hypätä veteen ja lilluskella hetki virkistävässä vedessä. Paikalliset kaverit osasivat ottaa ilon irti päivästään. Pitää myöntää, että ihailen aasialaisten ihmisten kykyä elää hetkessä, olla ajattelematta huomista ja muiden ihmisten mielipiteitä. Heidän olemisestaan huokuu positiivisuutta ja tyytyväisyyttä, mikä on aitoa ja vilpitöntä. Totta kai suomalaisetkin osaavat pitää hauskaa, mutta se on vaan kovin erilaista. Tuntuu siltä, että kannamme aina jotain hartioillamme, emmekä osaa luopua siitä edes pieneksi hetkeksi ja nauttia siitä, mitä juuri sillä hetkellä elämällä olisi tarjota.

Toisen adrenaalinikuohun antoi Nepalin ja Tiibetin rajaseuduilla sijaitseva The Last Resort, mikä on erikoistunut tarjoamaan asiakkailleen monipuolisen kattauksen mitä erilaisimpia pärähyttäviä aktiviteetteja. Kyseessä on siis pärinäperseiden keidas. Itse valitsin listalta canyoningin, benjihypyn ja puolen päivän trekin. Kuten rafting, myös canyoning oli minulle uutta. Alun pelko siitä, että touhu olisi turhan "nössöä" osoittautui vääräksi, kun 45 metrin kallioseinämä vesiputouksineen avautui edessäni. Köydestä kiinni ja alas, tärkeintä oli luottaa välineisiin ja nauttia pelon ja jännityksen sekaisista tunteista. Benjihyppy oli jälleen omaa luokkaansa. Astuessasi hyppyalustalle mielesi valtaa kuoleman pelko, benjiköysi painaa jaloissasi ja pelkäät tippuvasi kuolemaan. Hetken päästä leijut kuitenkin ilmassa kuin vapaa lintunen, ja vielä täysin vapaaehtoisesti ja muutaman sekunnin kestävä vapaapudotus rotkon pohjalle aiheuttaa eläimellisen rääkäisyn. Kun köysi on heitellyt sinua ylös ja alas, tunnet adrenaliinin virtaavan suonissasi voimakkaana. Itse hypystä et muista mitään, mutta tunteet muistat ikuisesti.

Kiitos Lassin ja hänen ystävien, olen saanut matkaani sellaista syvyyttä, mitä en osannut odottaa. Lukuisat illan vietot paikalliseen tapaan sekä keskustelut tästä hienosta maasta ja sen kulttuurista ovat olleet opettavaisia ja mielenkiintoisia. Kulttuurien yhteentörmäyksiltä ei tietystikään ole vältytty, mutta ymmärrystä on riittänyt molemmin puolin. Ja jos nyt kunnolla jeesustellaan, niin mikä onkaan parempi tapa edistää rauhaa ja rakkautta maailmassa, kuin erilaisten kulttuurien ymmärtäminen ja hyväksyminen.

Lassin tarina tässä kertomuksessa päättyy huomenna, kun lentokone kuljettaa hänet takaisin keväiseen Suomeen. Minun taas jatkuu, kun lähden muutaman viikon mittaiselle trekille Kathmandun pohjoispuolella sijaitsevaan Langtangin kansallispuistoon. Onnekseni löysin jo viime kerrasta tutun oppaamme, Kisimin, ja sain hänet vielä palkattua oppaakseni ensimmäiseksi viikoksi. Toinen puolisko olisi tarkoitus hoitaa ihan omin neuvoin. Jos Jeti ei syö, niin seuraavaa päivitystä saa odotella tulevaksi kahden viikon päästä.