Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Verotiedot

"Hyytynyt veri lakaistaan kihveliin samoin kuin aivot ja heitetään pois" – Harjavallan Emil Cedercreutz oli ensimmäisiä, joka kirjoitti kokemuksistaan sisällissodan pyörteissä

Itsenäisen Suomen ensihetket sata vuotta sitten olivat dramaattiset. Nuori valtio suistui nopeasti synkkään sisällissotaan. Suomalaistaiteilijoista ensimmäisten joukossa kokemuksensa kirjalliseen muotoon sai kuvanveistäjä ja siluettitaiteilija Emil Cedercreutz (1879–1949). Harjavaltalaistaiteilijan vuonna 1918 kirjoittama teos Molemmin puolin rintamaa kertoo nimensä mukaisesti sanoin ja siluettikuvin niin piileskelystä punaisten valtaamassa Etelä-Suomessa kuin siitä, kuinka hän toukokuussa kiersi Etelä-Suomea etsimässä punaisten ryöstämiä tavaroita. Kirja koostuu suurelta osalta kirjeistä kirjailija-ystävälleen. Vaikka hän ei tätä nimeltä mainitse, on hänet varsin helppo tunnistaa. Cedercreutz pohtii marraskuisessa kirjeessään kirjailijan uuden romaanin päähenkilön Ture Lyngin luonnetta, jolloin kirjailija on Maila Talvio ja teos Silmä yössä (1917). Cedercreutz ja Talvio olivat ystävystyneet muun muassa Satakuntalaisen Osakunnan keräystyössä, jonka tuloksena Harjavaltaan perustettiin vuonna 1925 Satalinnan keuhkotautiparantola. Cedercreutzin kirjeistä ensimmäinen on marraskuulta 1917, viimeinen puoli vuotta myöhemmin toukokuulta 1918. "Ajan kuva on tämä: Kiittämättömyyttä joka taholla, nyrkit kaikkialle pystyssä ja joka aamu suuri ihmettely sen johdosta, että yleensä vielä saa elää." Cedercreutzin kirjeistä välittyy kokemus ja epätietoisuus siitä, mitä tapahtuu. Hän lähetti kirjeensä kotoaan, Harjavallan Kokemäenjoen rantatöyräälle vuonna 1914 rakennuttamastaan omaperäisestä ja kodikkaasta Harjulasta. Tuolloin taiteilijapiirit halusivat asettua työskentelemään maaseudun rauhaan luonnonkauniille paikalle ja tulla toimeen taloudenpidossa ja päivittäisissä askareissa omatoimisesti. Harjulassa asuessaan hän oli kaukana pahimmista kahakoista, mutta samalla myös tapahtumien kulusta hänellä ei ollut aina tarkkaa tietoa. "Rautatievirkamiehistö pitkin rataa on jättänyt paikkansa ja punaiset ovat astuneet tilalle, osaamatta sähköttää junia lähtemään, osaamatta hoitaa postia tahi kirjanpitoa. Tiesi mihin kuntoon sekin laitos joutuu." Kun puhelinyhteys katkesi, sanomalehtien ja kirjeiden tulo loppui ja viimeisetkin palvelijat olivat lähteneet, kuvasi Cedercreutz itseään Robinson Crusoeksi yksinäisellä saarellaan. Kirjeissä on synkkää yksinpuhelua, kuinka hän valittelee pettymystään ujoon, laiskaan ja alkeelliseen Suomen raakalaiskansaan. Cedercreutzin dramaattisin hetki koitti 4. helmikuuta, kun venäläinen sotajoukko tuli keskellä yötä. "Avattuani oven ryntää kymmenkunta sotilasta sisään pistimet pyssyihin ruuvattuna. Heidän etunenässään käy eräs olio tuollaiseen "tulup"-nimiseen aitovenäläiseen nahkatakkiin puettuna, revolveri kourassa ja tähtää sillä päin kasvojani." Sotilaat veivät Cedercreutzin silmien edessä kaiken mahdollisen: rahat, revolverin, kulta- ja hopeakellon, parranajokoneen, sakset, kalossit ja telefoonin. Cedercreutz kuuli, kuinka venäjäksi käsketään: "Tappakaa äkkiä ja sitten lähdetään". Jotain kuitenkin tapahtuu, ja sotajoukko rientää nopeasti pimeyteen. Cedercreutz epäili, ettei suomalaisia ollut mukana ryöstössä, joskin ei ole mahdotonta, että joku Suomen mies olisi toiminut näiden oppaana. Olosuhteiden kiristymisen vuoksi Cedercreutz pakeni lopulta läheiseen metsään, josta näki, kuinka Harjula tuhottiin vähitellen. Sodan suunnan muuttumisen hän huomasi maalis-huhtikuussa piilopaikastaan, kun maantie täyttyi "varkauden juhlakulkueesta". Sisällissota pohjoisessa oli kääntynyt valkoisten eduksi, ja jokilaakson maantiet olivat täynnä saaleineen pakenevia punaisia. Vihdoin tuli odotettu uutinen: "Piilopaikalle hiipi vanha nainen: "Nyt ei enää ole mitään vaaraa. Valkoiset ovat tulleet ja Merstolan kylässä jo hurrataan."" Sodan jälkeen Cederreutz sai tehtäväkseen vartioida maantietä ja vankeja. Sodasta oli niin lyhyt aika, ettei vangeille herunut juuri myötätuntoa. Hän kirjoittaa sarkastisesti, kuinka kaikki vangit kertoivat liittyneensä punakaartiin pakosta ja uhasta. Kuolemaan Cedercreutz törmäsi vasta toukokuussa. Hän oli tilapäisellä rautatieasemalla, kun kuuli laukauksen. Sotilas ei ollut tietänyt aseensa olevan ladattu, ja oli vahingossa ampunut toverinsa. "Hyytynyt veri lakaistaan kihveliin samoin kuin aivot ja heitetään pois." Sodanjälkeisessä Suomessa kuolemaan suhtauduttiin välinpitämättömästi, joskin Cedercreutz tapasi myöhemmin itkevän sotilaan. Nuorelle sotilaalle tapaturmainen siviilikuolema oli ollut suurempi järkytys kuin rintaman veriteot. Toukokuussa Cedercreutz lähti hakemaan ryöstettyä tavaraansa kuten viittä vaunuaan. Hänen mukaansa Vammalan poroksi poltettu rauniokaupunki muistutti Pompeijia. Sama surullinen näky oli Tampereella ja Urjalassa. Hämeenlinnassa hän löytää yhden rattaistaan ja vetää sen asemalle. Valtio kuljetti sen rautateitse ilmaiseks kotiini ryöstettynä tavarana. Päästyään Lahteen hän näki kentällisen täynnä punaisten ryöstämiä ajoneuvoja. –Kai punikeille annetaan "leipäkortteja". Niin kuin tarvitseekin tällaisen hävityksen jälkeen. Se on heille kaikesta sydämestä suotu, päättää Cedercreutz sotakertomuksensa. Lihavoidut kohdat Emil Cedercreutz: Molemmin puolin rintamaa. WSOY Emil oli humaani ihminen Emil Cedercreutzin museon johtaja Henry Flinkman kuvaa Molemmin puolin rintamaa -kirjaa aikalaiskuvauksena yllättävän objektiiviseksi ja kiihkottomaksi. –Toki hän näyttää kirjassaan sodan aikaiset tunteensa ja kokemuksensa, jotka eivät olleet hyviä. Hän ei kuitenkaan sorru ylilyönteihin. Se kuvaa ehkä Emiliä muutenkin, hän oli hyvin humaani ihminen. Flinkman huomauttaa, että Cedercreutzin synnyinseudulla Köyliössä ei syntynyt suuria riitoja kartanonomistajien ja torpparien välille. –Me olemme puhuneet tästä museollakin. Cedercreutzit tulivat paikallisten kanssa hyvin toimeen eikä ihmisillä ollut syytä tuntea vihaa maanomistajia kohtaan. Siksi siellä tapahtui hyvin vähän levottomuuksia. Köyliö oli esimerkki siitä, miten ihmisten tulisi kohdata toisiaan.