Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Verotiedot

Syntymästä 140 vuotta – Svante Lehtonen oli maalarimestari, työväenliikkeen pioneeri, toimittaja ka kotiseutunsa mestarillinen kuvaaja

LUKIJALTA Kokemäellä syntyneen ja varttuneen Svante Lehtosen syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 140 vuotta. Harva nykypolven kokemäkeläinen on kuullut hänestä tai tunnistaa hänen nimeään. Historiantutkija Tuomas Hoppu on Kokemäen kuntahistoriassa Joki ja sen väki II (2011) kuitenkin useampaan otteeseen viitannut Lehtoseen ja hänen kirjoituksiinsa ja todennut hänen olleen unohdettu vanhan Kokemäen kuvaaja. Kuka siis oli tämä Svante Lehtonen, joka ehti elämänsä aikana olla niin maalarimestari, työväenliikkeen pioneeri, ammattiyhdistysmies, toimittaja, perinnetiedon kerääjä ja tallentaja kuin vanhan kotiseutunsa mestarillinen kuvaaja. Hänestä on lähemmin kertominen tässä ja tulevissa kirjoituksissa. Svante Lehtonen syntyi 16. päivänä toukokuuta vuonna 1878 Kokemäen Villiön kylän Hyörän talon Frankin (Wrangin) metsänvartijamökissä Kokemäen pitäjän luoteiskulmalla. Syntymäpaikka oli Kokemäen syrjäistä metsäkulmaa lähellä Pitkäjärveä Kokemäen ja Harjavallan rajoilla. Hänen äitinsä oli Armelia Adonica Frank (Wrang), s. 1846 ja k. 1914, jonka avioton lapsi Svante oli ”hulttion miehen petettyä ja jätettyä Armelian sekä poikansa oman onnensa nojaan” – kuten Svante Lehtonen myöhemmässä kirjoituksessa Frankin suku (1948) itse toteaa. Sukunimekskseen Svante otti sittemmin nimen Lehtonen, koska hän oli ”lehtolapsi”. Myöhemmin Svanten äiti Armelia avioitui Annalan talon rengin Fredrik Lehtisen , s. 1843 ja k. 1900, kanssa, ja puolisot saivat pojan, nimeltään Fredrik August , s. 1893 ja k. 1918. Svantekin asui tämän vuoksi lapsuudessa paitsi isovanhempiensa ja äitinsä luona Frankin torpassa myös Annalassa. Miehensä kuoltua Armelia siirtyi takaisin Frankin torppaan hoitamaan iäkkäitä vanhempiaan. Lapsuutensa Svante vietti kotona paimenena ja naapuritorppien pikkurenkinä Pitkäjärvenmaalla. Hän sai yhtenä ensimmäisistä Pitkäjärvenmaan lapsista koulutusta, tässä tapauksessa Tulkkilan kansakoulussa Kokemäen kirkonkylässä. Myöhemmin hän kävi kertomansa mukaan niin elämänkoulua kuin maailmanrannan kiertokouluakin. Itseopiskelijana hän saavutti laajan tietomäärän, joka rikastutti paitsi hänen omaa myös monien ystävien ja lukijoiden elämää. Kansakoulun käytyään Svante meni 12-vuotiaana maalarin oppiin Turkuun enonsa Mikael Stefan Frankin liikkeeseen. Innostuksen maalaamiseen Svante oli saanut myös Kokemäen kirkonkylässä asuneilta Harring (Harju) -nimisiltä tunnetuilta maalareilta, joiden luona Svante oli ollut kortteerissa kansakoulua käydessään. Kesäisin Svante oli työssä maalarina, mutta useat talvet hän vietti – niin kauan kuin hänen isoisänsä ja äitinsä asuivat Frankin torpassa – Pitkäjärvenmaalla. Naapuritorpan isännän rattailla Svante lähti 17-vuotiaana Poriin hakemaan työtä ja kisällinnäytön annettuaan hän sai töitä maalarimestari Edvard Elgin liikkeestä, minkä jälkeen hän oli töissä Tampereella ja matkusti sittemmin vuonna 1897 Helsinkiin, jossa hän sitten elikin suurimman osan elämästään. Vuonna 1903 työnantaja lähetti Svanten – kuten hän myöhemmin kertoi – ”työhön sellaiselle paikkakunnalle, sinne Hämeen maille, ettei sieltä selvinnyt ilman akan ottoa, mutta eihän se ollut liikkeen syy, työhön ne vain lähettivät vaikka siinä tuli tehdyksi sekä työt ja että aviokaupat”. Puolisonsa Alman Svante oli tavannut Janakkalassa ollessaan työssä hovineuvos D.J. Wadénin omistamassa Vähä-Hiiden kartanossa. Vuosien mittaan Svanten ja Alman perhe kasvoi yhdeksänhenkiseksi. Seitsemästä lapsesta kaksi kuoli tosin jo pieninä. Svanten isoisän Juho Frankin kuoltua vuonna 1911 Armelia-äiti ja August -veli muuttivat Kokemäellä keskipitäjälle Kuoppalan kylään. Armelia kuoli sittemmin vuonna 1914 Kokemäellä ja August vuonna 1918 Lahden vankileirillä. Tämän jälkeen Svante Lehtosen yhteydet Kokemäelle katkesivat lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Helsingissä Svante Lehtonen tuli jo nuorena miehenä vedetyksi työväenliikkeen toimintaan niin ammattiyhdistys- kuin puoluetasollakin. Niinpä hän toimi Helsingin maalariammattiyhdistyksessä yleisluottamusmiehenä vuosina 1910–1917 ja Suomen Maalarityöntekijäin Liitossa liittotoimikunnan jäsenenä vuosina 1904–1921 ja sihteerinä vuosina 1903–1917. Lisäksi hän toimitti aikoinaan Maalarityöntekijäin Liiton äänenkannattajaa Maalarien viestiä . Samoin hän oli 1900-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä sosialidemokraattisen Työmies -lehden toimittajana. Lehtosen monipuolisesta sivistyksestä kertoo muun muassa Sosialidemokraattisessa Aikakauslehdessä 30. marraskuuta 1920 julkaistu kirjoitus Kuvaamataide ja työväen taideaisti . Svante Lehtonen seurasi aikanaan läheltä Suomen itsenäisyyteen ja sisällissotaan vuoden 1917 lopussa johtanutta prosessia samoin kuin sodan jälkeistäkin yhteiskunnallista tilannetta. Lehtonen oli kesäkuusta 1917 lähtien sodan alkamiseen saakka Helsingin maalaiskunnan elintarvikekeskuslautakunnan jäsen, joten hän tunsi hyvin pääkaupunkiseudun tuolloisen elintarvikepulan. Sodan syynä – yhtenä sellaisena – hän piti silloista elintarvikepulaa ja työväen keskuudessa esiintynyttä uskomusta, että maassa olisi tuolloin ollut – kauppaliikkeiden ja talojen varastoihin kätkettyinä – elintarvikkeita riittävästi ja kaikille jaettavaksi. Suomen Ammattijärjestön (SAJ) valtuuston ylimääräisessä kokouksessa 19.–20. lokakuuta 1917 Lehtonen oli mukana liittonsa edustajana ja kokouksen toisena sihteerinä ja pöytäkirjan laatijana. Sanotussa kokouksessa SAJ ja myöhemmin 28.–30. lokakuuta pidetyssä puolueneuvoston kokouksessa myös sosiaalidemokraattinen puolue päättivät kehottaa ammattiosastoja ja työväenyhdistyksiä perustamaan ”itsepuolustuksekseen ja kaikkien mahdollisten tapausten varalta” työväen järjestyskaarteja (myöhemmin punakaarteja). Järjestyskaartien perustamiseen työväenliikkeessä oli syynsä, kun porvariston suojeluskuntineen koettiin aseistautuvan työväenluokkaa vastaan. Sisällissotaan Svante Lehtonen ei osallistunut. Työväenliikkeessä Svante tunnettiin rehellisenä ja oikeudentuntoisena miehenä. Tämä selittänee sitä, että punaisen Suomen eduskuntaa vastannut Työväen pääneuvosto nimitti helmikuun 1918 lopussa Lehtosen vallankumousylioikeuden jäseneksi. Lehtonen ei kuitenkaan saapunut maaliskuun alussa pidettyyn oikeuden ensimmäiseen istuntoon eikä myöhemminkään osallistunut sen toimintaan. Sodan jälkeen hän osallistui sosiaalidemokraattisen puolueen toimintaan puolueen sihteeristössä muun muassa Suomen työläisten avustuskomitean jäsenenä ja Suomen Sosialidemokraatti -lehden toimittajana, ja hän oli mukana myös laadittaessa tilastoa valkoisen terrorin uhreista. Svante Lehtonen oli ammatillisen keskusjärjestön SAJ:n toimikunnan yhtenä jäsenenä käynnistämässä ja elvyttämässä ammattiyhdistystoimintaa sisällissodan jälkeen. Vuosina 1919–1920 Lehtonen oli SAJ:n sihteeri ja toimikunnan jäsen, joten hän oli tuolloin SAJ:n puheenjohtajan Matti Paasivuoren jälkeen järjestön kakkosmies. Tuona aikana järjestön jäsenmäärä nousi runsaaseen 40 000:een eli samalle tasolle kuin se oli vuoden 1916 lopussa. SAJ:n johto joutui kuitenkin tuolloin seuraamaan melko syrjässä kentällä tapahtunutta sosialidemokraattien ja kommunistien välistä valtataistelua ja kommunistien organisoimia lakkoja. SAJ:n sihteerin toimesta Lehtosen oli luopuminen vasemmistososialistien ja kommunistien vallattua toukokuussa 1920 SAJ:n johtopaikat ja järjestön uuden toimikunnan erotettua hänet äänin 12–7. SAJ:n sihteerin vastuunalaisessa tehtävässä hän oli tuolloisen poliittisen vastustajansa Arvo ”Poika” Tuomisen teoksessa Sirpin ja vasaran tie (1956) esittämän arvion mukaan ”pystyvä mies ja hoiti tehtävänsä tunnollisesti eikä ollut mitään syytä epäillä, etteikö hän lupauksensa mukaan olisi hoitanut uudenkin johdon aikana tehtävänsä lojaalisti, vaikka kuuluikin Paasivuoren ryhmään ja oli vannoutunut sosialidemokraatti”. Tuomisen puoluetoveri Ida Kantanen tunnusti myös, että Svante oli ”oikea työmyyrä, mutta – ne mielipiteet!”. Mikään suuri puhuja tai agitaattori Svante Lehtonen ei oman kertomansa mukaan ollut. Sen sijaan hänellä oli ilmeisiä kynämiehen kykyjä ja taitoja, sillä hän toimi 1910-luvulla ja 1920-luvun alussa useamman SAJ:n valtuuston kokouksen ja sosiaalidemokraattisen puolueen puoluekokouksen sihteerinä. Suomen Sosialidemokraatti- lehden tuolloinen toimittaja Kaarlo Harvala , myöhempi kansanedustaja ja sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja, kutsui Lehtosta ”pakinkyläläiseksi isänmaan tukistajaksi”. Ammattiyhdistystoiminnan jälkeen Lehtonen toimi pari vuotta sosiaalidemokraattisessa puolueessa puoluesihteeri Taavi Tainion apulaisena, minkä jälkeen hän siirtyi takaisin aikaisemmalle ammattiuralleen maalariksi. Vuonna 1925 Lehtonen haki vielä SAJ:n sihteerin paikkaa, mutta Arbetarbladet -lehdessä 18. maaliskuuta 1925 julkaistun uutisen mukaan hän jäi tuolloin kolmannelle ehdokassijalle. Tämän jälkeenkään Lehtosen yhteydet puolue- ja ammattiyhdistyspolitiikkaan eivät täysin katkenneet, sillä hänet valittiin sosiaalidemokraattien edustajana Osuusliike Elannon edustajistoon ja hän toimi myös vuonna 1930 Suomen Ammattijärjestöjen Keskusliiton (SAK) perustamiskokouksen sihteerinä. Hän oli myös 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa Helsingin maalaiskunnassa useammassa kunnallisessa luottamustoimessa. Lehtonen toimi 1920-luvulla myös Suomen Sosialidemokraatti -lehden avustajana, jonka tiliin kirjattiin lehdessä 16. syyskuuta 1928 julkaistun uutisen mukaan tuohon mennessä yhteensä 325 artikkelia ja juttua. Puolue- ja ammattiyhdistystoiminnasta loitontumiseen vaikuttivat puolueessa esiintyneet suuntaristiriidat ja myöhempinä vuosina myös Svanten kokema uskonnollinen herätys. Puoluepolitiikkaan kyllästyttyään Svante meni ensiksi M. Monosen ruumisarkkuliikkeeseen maalaamaan ja päällystämään kankaalla ruumisarkkuja. ”Tuntui vapauttavalta heittäytyä työn maailmaan; se virkisti ruumiillisestikin, fyysinen kunto palautui, joten ei katumista eikä kaipaamista”, muisteli Svante myöhemmin. Monoselta lähdettyään Svante alkoi kertomansa mukaan kierrellä Helsingin maalausliikkeitä, missä milloinkin työtä sattui olemaan. Maalarina hän toimi vielä 70 vuotta täytettyäänkin 1950-luvun alkuvuosina. Hän toimi myös 1930-luvun loppuvuosina Maali-Osakeyhtiön palveluksessa sen värikaupan hoitajana Helsingissä. Monitaitoisella Svante Lehtosella oli maalarin ammatin ohella kädentaitoja toimia sukunsa perinteiden mukaisesti myös puuseppänä ja jopa taide- ja koristemaalarina. Lehtonen julkaisi myös vuonna 1910 Maalaus- nimisen maalausoppaan, joka ilmestyi myöhemmin useampana uusittuna ja täydennettynä painoksena. Kirja oli aikanaan myyntimenestys, jonka suosiota nosti se, että ”sen on laatinut mies, joka puhuu pelkkiä omia kokemuksiaan, eikä ulkomaalaisista teoksista lainattuja, meille sopimattomia teorioita”, kuten asia todettiin 1. tammikuuta 1931 Käsiteollisuus -lehdessä. Lehtosen maalausopasta, jota käytettiin aikanaan oppikirjana ammatillisissa oppilaitoksissa, pidetään edelleen yhtenä restaurointialan suomalaisena perusteoksena. Svante Lehtonen oli sujuvasanainen kirjoittaja ja kansanperinteen tallentaja. Hänen lukuisia kotiseutuaiheisia muistelmakirjoituksia julkaistiin Kokemäellä painetun Lalli -lehden palstoilla 1930-luvun lopulta 1950-luvun puoleen väliin saakka, parhaimmillaan joka kuukausi, ja niitä on talletettu myös Satakunnan Museon Satakunta-arkistoon, SKS:n Kansanrunousarkistoon ja Kotimaisten kielten keskuksen arkistoihin. Kirjoituksia löytyi myös suomen kielestä ja Satakunnassa käytetyistä murteista ja sanonnoista. Lieneekö kotiseuturakkautta vai muuta, mutta Svante Lehtonen piti vakaasti Kalevalaan sisältyviä runoja alun perin Satakunnassa syntyneinä. Samoin Svante katsoi, että satakuntalainen puhe sanontoineen edusti alkukantaista suomen kieltä. Maalais- ja kaupunkilaisoloja verrattaessa hän tunnusti olevansa ”maaltapakolainen” ja antoi etusijan maalaisoloille, sillä maalla luonto ja sen rauha olivat lähellä ja ihmisten kesken vallitsi siellä luonnollinen tuttavallisuus ja ystävyys. T yömies -lehteen hän kirjoitti jo 1910-luvulla kirjoituksen otsikolla Karttakaa kaupunkeja , ja tässä kannassa hän kertomansa mukaan pysyi, vaikka puoluetoveri Otto Wille Kuusinen pyrki häntä tuolloin ojentamaan. ”Maaseudulla Suomen sydän sykkii ja sieltä leipä kansalle lähtee”, totesi Svante myöhemminkin. Lehtosen kirjoitukset ja kuvaukset ovat tarkkoja ja lähes poikkeuksetta mieleenpainuvia ja havainnollisia kertomuksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteen vuosikymmenistä. Parhaimpia hänen kirjoituksistaan voidaan perustellusti pitää pieninä taideteoksina. Useille paikallisille lukijoille Lehtosen juttujen kirjoittaja jäi tosin enemmän tai vähemmän tuntemattomaksi, sillä läheskään kaikki eivät olleet merkittyjä hänen nimikirjaimillaan ”Sv. L-n” tai ”S.L.”. Maalaisliittolaisessa Lalli -lehdessä julkaistuista kirjoituksista Lehtonen sai tunnustuksena Lallin ansiomerkin. Hänen kirjoituksiaan julkaistiin 1930–1950-luvuilla myös useissa muissa lehdissä, kuten Forssan Lehdessä ja Suomen Sosialidemokraatti -lehdessä. Vanhoja perinteitä Svante Lehtonen kunnioitti ja niistä hän kirjoitti useammassa eri yhteydessä. Erityisesti hän – käsityöläisen tyttärenpoikana ja kädentaitajana itsekin – pahoitteli perinteisten käsityötaitojen häviämistä, kun tehtaista tuli halpoja sarjavalmisteisia tuotteita. "Tehdastyöläisillä ei ole työn ja luomisen iloa, sillä tehdastuote on koneiden ja niitä käyttelevien ihmisten yhteistyön tulos, vailla persoonallisen tekijän ja taitajan leimaa", varotteli Svante. Myöhemmällä iällä monet hänen kirjoituksistaan käsittelivät uskonnollis-filosofisia kysymyksiä, kuten elämän tarkoitusta, vanhuutta, atomisodan uhkaa, henkimaailmaa ja maailmanlopun määräämisaikaa. "Mikä olisi ihmiselämän tarkoitus, jos ei se, että levittää ympärilleen oikeutta, ei vääryyttä, sopusointua, ei eripuraisuutta, rauhaa, ei sotaa, ja lyhyesti sanoen, hyvää, ei pahaa", oli Svante Lehtosen lausuma elämän tarkoituksesta. Politiikkaa näissä pakinoissa ei sanottavasti ollut, vaan ennemminkin sisäisen rauhan saavuttaneen mietiskelijän kypsiä ja rauhallisia aatoksia. Pitkäjärvenmaassa Svante Lehtonen kävi viimeksi vuonna 1939. Tämän jälkeen hän kävi tosin vuonna 1948 Eurajoella Frankin sukukokouksessa ja tapasi serkkunsa poikaa Väinö Salmista ja tämän sisaruksia Harjavallan Pirkkalan kylässä, mutta Pitkäjärvenmaalle Svanten matka ei tuolloin yltänyt. Tästä huolimatta voidaan Aleksis Kiven sanoja hieman muunnellen todeta, että ”Pitkäjärvenmaan koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen”, seikka, mikä ilmeni hyvin hänen lukuisissa Lalli -lehdessä julkaistuissa kirjoituksissa. Käen kukunta, palokärjen huudot, korpin kronkkaus ja pikkulintujen viserrys jäivät Svanten mieleen myöhemminkin muistona kotiseudusta, jonne Svanten isoisän ja äidin asuessa vielä Frankin torpassa oli aina mieluista mennä rauhaan maailman humusta. "Kotini oli köyhä mutta ei kurja. Se ei ollut maalattu, ei tapiseerattu, mutta siellä eli kodin lämpö, sekä ruumiin että hengen", Svante muisteli lapsuudenkotiaan helmikuussa 1956 muutamia kuukausia ennen kuolemaansa. Kirjoituksissaan Svante Lehtonen niin usein palasikin näihin lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin ja ympäristöön, jonka hän tunsi henkiseksi kodikseen ja jossa hänen juurensa olivat. Vanhuuden vuotensa Svante Lehtonen vietti Tammelassa ja Helsingissä, kaupungissa, jota hän ei tuntenut omakseen. Mitään omaisuuksia hän ei ollut elämänsä aikana kerännyt, jos kohta hän ei kaivannutkaan sanojensa mukaan mitään aineellisen omistamisen iloa. Svante Lehtonen kuoli 5. päivänä elokuuta 1956 nopeasti edenneen syövän uuvuttamana. Lalli -lehti kertoi Svante Lehtosen poismenosta lausuen muun muassa seuraavaa: ”Pääkaupungista on saapunut todellinen surusanoma; maalarimestari, Lallin uskollinen ystävä ja monikymmenvuotinen avustaja Svante Lehtonen on kuollut 78 vuoden kolmen kuukauden ikäisenä. "Lallin uskollisena avustajana on Sv. Lehtonen toiminut jo kolmatta vuosikymmentä. Samassa suhteessa kuin Sv. Lehtoselle ikävuosia karttui, kasvoi myös hänen kiintymyksensä ja rakkautensa vanhaan kotipitäjäänsä ja erikoisesti sen pohjoispuolella oleviin järvimaihin. Sv. Lehtosen kotiseudulleen omistamat lukuisat muistelmat sisältävät valtavan kotiseudullisen kuvasarjan, mille kotiseututietouden harrastajat antavat suuren arvon. --- Lalli lehti muistelee kaipauksella ja kiitoksella poislähtenyttä lämmintä ja uskollista ystäväänsä.” "Svante …Lehtonen ehti olla maalarimestari, työväenliikkeen pioneeri, ammattiyhdistysmies, toimittaja …ja perinnetiedon kerääjä.