Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Verotiedot

Hylkeennahkalaukku – Kertomus Einar Hjalmar Bromanista

Äitini isä, isoisäni Einar Hjalmar Broman, syntyi Porvoossa 20.03.1883. Hän varttui siellä suutariperheen ainoana poikana äitinsä kuolemaan asti. Vuodet kuluivat ja hänen isänsä löysi uuden vaimon. Vaimo ei hyväksynyt poikaa edellisestä avioliitosta ja isoisäni tunsi, että hänen on itsenäistyttävä ja lähdettävä omille teillensä. 1900-luvun alussa monet suomalaiset lähtivät Amerikkaan ja rapakon taakse lähtemistä harkitsi myös isoisäni. Parikymppisen Einarin nimen voikin löytää Amerikan laivojen lähtöluettelosta, mutta tämän enempää hänen matkasta ei sitten tiedetäkään. Hän sai kotoaan Porvoosta lähdettyään ainoana perintönä hienon hylkeennahkalaukun. Äitini kertoi, että laukku oli miltei tyhjä: sisällä oli vain rikkinäinen lakana. Tätä laukkua äitini säilytti omassa kodissaan yli sota-aikojen ja useiden perheen muuttojen. Laukku oli hänen ainoa muistoesineensä isältään. Laukku on nyt minulla, yli satavuotisen matkan jälkeen, kunniapaikalla. 1900-luvun alussa isoisäni muutti poikamiehenä Kauhavalle. Hän sai sieltä leipurin kisällin paikan ja hän valmistui leipuriksi. Komea nuori mies tapasi tyttöystävänsä ja tulevan vaimonsa Tyyne Matilda Fribergin, isoäitini, nuorten karkeloissa Jalasjärvellä. He muuttivat vuonna 1909 Siikaisiin ja samana vuonna vietettiin häitä. Isoisäni, vaalea ja voimakas, oli toiminnan mies. Hän rakensi Siikaisten kirkolle vievän tien varteen – sillan kupeeseen – komean hirsitalon. Hän raivasi peltoja: komeat kiviaidat peltojen reunoilla ovat siitä todisteena vielä tänäkin päivänä. Yritysrekisterin mukaan hän perusti rakentamaansa taloon yrityksen, jonka toimenkuvana oli sekatavarakauppa ja leipomotoiminta. Elämä kukoisti. Einar Hjalmar Broman otti osaa myös yhteiskunnalliseen toimintaan sosiaalidemokraattisen puolueen yhtenä perustajajäsenenä. Vuonna 1911 perheeseen syntyi tyttö Agda Aune Aliisa Broman. Äitini Tyyne Toini Broman syntyi 1913. Vuonna 1914 syntyi kolmas tyttö Helmi. Hän menehtyi kuitenkin kolmeviikkoisena tuntemattomasta syystä. Syy saattoi olla kätkytkuolema. Isoisälläni oli kaunis nuori vaimo ja kaksi nättiä tyttöä. Äitini kertoi minulle, että tämä herätti ympäristössä kateutta. Hirsitalo, kauppa ja leipomo, hevonen sekä raivatut pellot eivät kateutta vähentäneet. Vuoden 1918 alussa Siikasten käräjäoikeuden pöytäkirjoista löytyy dokumentti, jossa nimismies August Seppä oli haastanut isoisäni ja isoäitini kevätkäräjille v. 1918 maksamattoman laskun takia. Todisteiden ja näytön puuttuessa asia siirrettiin saman vuoden syyskäräjille. Nimismies ei tästä tykännyt. Samainen nimismies August Seppä oli Merikarvian suojeluskunnan päällikkö. Luokkasodan – sisällissodan tapahtumat Tasan sata vuotta sitten vuonna 1918 yhteiskunta oli hyvin räjähdysaltis. Köyhälistö ja työväestö elivät nälässä. Heillä oli vallankumous mielessään. Karl Gustav Mannerheim oli saanut armeijan ylipäällikön pestin joulukuussa vuonna 1917. Suomen itsenäisyydestä oli muutama kuukausi. Syttyi luokkasota tai ts. sisällissota. Itse pidän luokkasota nimitystä parempana – sisällissota kun on maan sisäinen. Tässä sodassa oli ulkopuolisena valkoisten tukena saksalaiset ja punaisten tukena venäläiset sotilaat. Merikarvia oli sata vuotta sitten erityisen valkoinen. On ihme, että kansalaissodan loppuratkaisuissa edes muutama punainen säilyi hengissä. Punaiset hävisivät neljä kuukautisen sodan ja koston aallot lainehtivat erityisesti sodan viimeisinä päivinä. Suojeluskunnat toteuttivat armotta Mannerheimin käskyä ”Ammutaan paikalla”. Ihmisiä teloitettiin hyvin löyhin perustein ja ilman oikeudenkäyntiä. Kukaan ei valvonut suojeluskuntalaisten toimintaa. Mannerheim oli Venäjällä tottunut “niskalaukaus” -periaatteeseen. Hänellä ei ollut tunnesiteitä Suomen kansaan – ainakaan työväestöön. Sodassa kohtasivat sotahullu Mannerheim valkoisineen ja kouluttamattomat, katkeroituneet, nälkäiset voittoon uskoneet punaiset. Mitkä seikat vaikuttivat isoisäni mieltymykseen punaisia kohtaan Hän tunsi olevansa lähtöisin työväenluokasta. Isänsä oli suutari. Nuorukaisena hän joutui lähtemään kodistaan omistaen ainoastaan lähes tyhjän hylkeennahkalaukun. Hän katkeroitui. Rahattomana hän pestautui leipurin oppiin. Äitini kertoi Siikaisissa tapahtuneen seuraavaa: ”isäni luo tuli eräs nimeltään tuntematon ns. papin poika, joka agitoi isää liittymään punakaartiin.” Tämä tuntuu erikoiselta, koska me tiedämme papiston olleen voimakkaasti valkokaartilaisia tukeva ryhmä. Oliko poika radikalisoitunut? Historia saattaa tietää tästä tapauksesta enemmänkin. Isoisäni haku tuomittavaksi äitini kertoman ja muistelijoiden mukaan Toukokuun kuudentena 1918 Merikarvian suojeluskuntatalolla valjastettiin hevonen kärryjen eteen, koska käsky oli saapunut suojeluskunnan päällikölle August Sepälle noutaa Einar Hjalmar Broman kuulusteluun. Äitini kertoi kuulleensa, että Siikaisten puhelinkeskuksessa työskennellyt Maija Eloranta olisi soittanut Merikarvian suojeluskuntaan, että nyt Einar Hjalmar Broman on kotona. Niinpä kaksi suojeluskuntalaista – toinen heistä oli äitini kertoman mukaan oli Vihtori Stark – lähti matkaan Merikarvialta noutamaan isoisääni Siikaisista. Kevät oli pitkällä. Lunta ei ollut kuin tien pohjoisilla reunoilla. Matkaa Siikaisiin oli vajaat 20 kilometriä. Miehet saapuivat isoisäni kotiin ja tulivat sisälle rakennuksen pitkään saliin. Öljylamppu valaisi salia. Äitini kertoi, että isoisäni oli itse ilmoittautunut kuulusteltavaksi. Äitini kertoi, että edeltävinä viikkoina isoisäni olisi ollut pelokas ja hän olisi piileskellyt läheisen järven läheisyydessä. Oli kuitenkin vahva usko, että mennään oikeusistuimeen kuulusteltavaksi. Isoisäni oli puettu tyylikkäästi pitkään ulsteriin ja tyylikkääseen hattuun. Paikalla olivat isoäitini ja isoäidin kaksoissisko Agda Maria Vapaavuori sekä 4-vuotias äitini Toini ja 6-vuotias siskonsa Aune. Isoäiti antoi vielä miehellensä mukaan valkoisen nenäliinan ja kysyi miesten lähtiessä, että tulenko saattamaan. Tähän isoisäni vastasi: ”Tule sitten vastaan”. Isoisäni kätteli vaimonsa ja Agda-tädin sekä kosketti molempien tyttäriensä olkapäitä. Toivoa siis oli, eikä missään nimessä pelkoa kuolemasta. Isoisäni sulki kotinsa oven viimeisen kerran. Suojeluskuntalaiset olivat pettämässä isoisäni. Olematon oikeudenkäynti ja julma teloitus – murha Miehet lähtivät Siikaisista kohti Merikarviaa. Siellä piti olla kuulustelu ja oikeudenkäynti, mutta armotonta Mannerheimin käskyä “Ammutaan paikalla” noudatettiin välittömästi. Tapahtumasta on säilynyt aikalaisten muisteloita, jotka on lähetetty Työväen arkistoon. Liitän tähän suoran lainauksen: "Se yhteiskunta mihin synnyttiin oli paljon aktiivisemmin omaan yhteiskunnalliseen luokkajakoon reagoiva [---]. Aloittakaamme ikävimmistä asioista eli luokkajaosta. Oli lähimenneisyydessä käyty vapaussota tai kapina, miksi sitä kukin nimittää. Meilläpäin ei niinkään sota vaan ne ns. etniset puhdistukset oli työkansan tuoreessa muistissa ja pysyy VIELÄ kauan. Aikanaan kun Merikarvialla voittaja aloitti sen, vietiin eräskin 16 v tyttö Mankanevan päälle Hevostorin alueelle, syynä oli sos. dem. lentolehtisten jako (kansan tietona muistettu), hänelle laitettiin köydensilmukka kaulaan ja piti juosta hevosen perässä 2,5 km jonka jälkeen ammuttiin joukkohautaan, joka oli muistitiedon mukaan 30 teloitettua. Eräskin valkokaarti joutui ampumaan Värenmäelle kun iso leipuri pisti vastaan (Broman), ei saatu säkkiä päähän kun kuolemanpelko sai hälle valtavat voimat. Samanlainen hauta (suohauta) oli Pohjansahassa, josta esim. valokuvaamo Hagnerin omistajan sukulaismies aikanaan tuotiin kirkkomaan multiin, sitten en muista nimeä, mutta Eino Valtosen (autonkuljettaja) kertomana oli eräskin hoiperrellut haavoittuneena Pohjansahan jäällä, niin valkoiset löi kirveellä takaraivon sisään. Elämä on vieläkin kyräilyä, jossa toistensa julmuudet muistettiin. Silti se oli minusta työväen osalta terveellisempää, ja tiedettiin että ei ilman valveutumista pystytä elämään." (Työväen Muistitietotoimikunnan kokoelmat, Ympäristön kasvot II/2003: 1843/2, TA. ) Muistelossa on mielenkiintoinen ja äärimmäisen karmea tarina: 16-vuotias tyttö, joka oli jakanut sos.dem. lentolehtisiä sidottiin niin, että hänelle laitettiin köydensilmukka kaulaan ja narun toinen pää kiinnitettiin hevoseen. Hänen piti juosta 2,5 km hevosen vetämänä ja lopulta raahaamana, kunnes hevonen pysähtyi ja tyttö teloitettiin ampumalla. Heti tämän muistelon jälkeen on kertomus isoisästäni. Oliko isoisälläni, sosiaalidemokraatilla, ja nuorella tytöllä joku yhteys. Sos.dem. lentolehtisten jakaminen rangaistiin julmalla tavalla teloittamalla tekijä ja mahdollinen asiassa mukana oleva. Muistelot ovat karmeita, mutta ainoita, jotka ovat kirjallisina olemassa. Asioista tarkemmin tietävät ovat jo kuolleet. Äiti muisti nähneensä isäänsä noutamaan tulleet miehet myöhemminkin. Toinen heistä, Vihtori Stark, ajoi myöhemmin moottoripyörällä kallioleikkaukseen ja kuoli. Toinen tuijotti tyttöjä myöhemmin Siikaisten raitilla. Tytöt juoksivat tuijottajaa pakoon Muisteloiden perusteella valkeni monta asiaa. Emme tienneet, missä isoisämme teloitettiin. Nyt tiedetään kuolinpaikka. Hänet haudattiin suohautaan, mistä ruumiit sitten myöhemmin 1940-luvulla siirrettiin Merikarvian kirkkomaahan. Oma äitini kertoi, että isoäitimme vaelsi tapahtuman jälkeisinä kesinä Merikarvian hautuumaalla miestänsä etsien, kunnes eräs paikkakunnan mies sanoi hänelle: ”Lopeta jo tuo etsiminen. Se on turhaa”. Hän tiesi ilmeisesti totuuden. Nyt me tiedämme, missä voimme muistella isoisäämme, jota me Toini-äidin lapset emme ole koskaan nähneet. Olen miettinyt, miksi isoisämme teloitettiin eli murhattiin ilman oikeudenkäyntiä. Syitä on varmasti monia. Kerron ne mielestäni tilanteen tuntien tärkeysjärjestykseen: 1. Hän oli sosiaalidemokraatti 2. Hän oli punakaartilainen, todistetusti aseeton muonitusministeri. 3. Merikarvian Suojeluskunnan päälliköllä oli ratkaisematon käräjätapaus isoisäni kanssa. 4. Kateus: komea talo, kauppaliike, raivaaja, rakentaja, komea perhe 5. Suojeluskuntalaisten toimintaa ei valvonut kukaan: Mannerheimin “Ammutaan paikalla” -käskyä toteutettiin kevein perustein. Isoisäni perheen naiset tapahtumien jälkeen Äitini ja Aune sisarensa jäivät nuoren 25-vuotiaan isoäitini huollettavaksi. Viisi vuotta myöhemmin isoäitini sairastui rintasyöpään ja hän kuoli kotonaan kovien kipujen saattelemana vuonna 1924. Äitini ja sisarensa Aune jäivät täysorvoiksi. He olivat tarjolla ja vaarassa tulla myydyksi huutolaislapsina. He tulivat kiusatuiksi naapurien lasten ja vanhempienkin toimesta. Heitä nimitettiin “puniikin” lapsiksi. Myöhemmin äitini nuoruuden ensirakastetulleen kirjoittamat rakkauskirjeet osoittavat, että äitini, puniikin lapsi, ei kelvannut sulhasen vanhemmille Isoäitini kaksoissisar Agda Vapaavuori pelasti tilanteen ottamalla tytöt huollettavakseen. Hän otti hoitaakseen Bromaneilta jääneen kaupan ja leipomon, jota hän hoiti aina 1940-luvun puoliväliin asti. Hän on tämän tarinan sankari ja todiste vahvojen naisten roolista hoitaa asiat ja ottaa vastuu vakavien tapahtumien jälkeen. Molemmat tytöt lähtivät kotoaan varsin nuorena, oma äitini jo 13-vuotiaana. Aune oppikouluun vapaapaikalle Merikarvialle ja äitini Toini kauppa-alalle. Mielenkiintoista on se, että molemmat tytöt lähettivät rahaa Siikaisiin Agda-tädille. Lopulta molemmat avioituivat ja perustivat perheen. Molemmat elivät vaiherikkaan ja onnellisen elämän yli 90-vuotiaiksi. Agda-täti muutti,kihlauksensa purkaen, äitini kotiin hoitamaan taloutta ja kuutta rasavilliä lasta. Hän oli meille lapsille rakas – isoäidin korvike. Hän eli perheessämme ja lopulta äidin kanssa Kokemäellä kuolemaansa vuoteen 1970 asti. Äitini kirjoittama negrologi kertoo Agda-tädin merkityksestä. Äitini kirjoittamaa: ”Hän oli syntynyt Jalasjärvellä 23.3.1893. Kaksoissisarensa solmittua avioliiton hän muutti sisarensa perheeseen Siikaisiin. Hän hoiti kaksikymmentävuotiaasta sisarensa lapsia ja taloutta 31 vuoden ajan. Molempien aviopuolisoiden kuoltua neiti Vapaavuori hoiti yksin lapset, oli heidän holhoojansa ja hoitajansa. Myöhemmin hän siirtyi perheen nuoremman tyttären taloutta ja lapsia hoitamaan. Näin hän koko ikänsä palveli pyyteettömästi lapsia, joihin hän oli erityisesti kiintynyt ” Minun lapsuudessani meillä kotona ei kansalaissodan asioista puhuttu. Oliko puhumattomuus yksi tapa selviytyä raskaista muistoista. Minulle asia selvisi vasta kolmekymppisenä. Perheessämme Mannerheimin kuva oli kunniapaikalla isän työpöydän päällä. Isä oli itse ollut suojeluskunnassa nuoruudessaan. Opiskellessaan Turun yliopistossa hän kuului akateemiseen karjalaseuraan (AKL). Suomen sotien aikana äitini toimi kotirintamalottana. Suomen sotien aikana isäni toimi lyhyen jakson luutnanttina Mikkelin päämajassa Mannerheimin kuriiriupseerina Vuoden 1918 tapahtumat eivät ole kaukana. Sen todistaa tämä kertomus isoisästäni. Kerron sen siksi, että tällaista ei koskaan tapahtuisi. On harmi, että tapahtumista ei kerrottu tarpeeksi aikaisemmin esimerkiksi 50 vuotta sitten. Silloin olisi kertojia ja silminnäkijöitä ollut runsaasti. Nyt heitä ei ole.