Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Verotiedot

Koululiikunta herättää tunteita, ja siihen on syynsä

Espoon ikävien tapahtumien takia koululiikunta on ollut viime aikoina paljon keskustelun ja arvostelun kohteena. Erityisesti esille on noussut yksi kysymys: Pitääkö liikunnasta antaa arvosana? Kysymystä voidaan pitää aiheellisena, jos kohta myös tarpeettomana. Kärjistäen voidaan miettiä, onko oikein, että muuten koulussa menestyvän keskiarvo laskee sen takia, että hän on heikompi liikunnassa? Toki sama pätee toisinpäinkin – pitäisikö toinen oppilas jättää ilman matematiikan arvosanaa, jos tämä on oppiaineessa huono? Ei tietenkään. Liikunnassa arvostelun pitäisi kuitenkin liittyä enemmän osallistumisinnokkuuteen kuin konkreettisiin tuloksiin, toisin kuin lukuaineissa. Jo pelkästään lähtötasossa saattaa olla suuria eroja. Siinä missä toinen on harrastanut yleisurheilua alle kouluikäisestä, toinen on satasen juoksusuoran päässä ensimmäistä kertaa liikuntatunnilla. Ensin mainittu on tietenkin toivottavampi vaihtoehto, varsinkin nykyaikana, jolloin puhutaan yhä nuorempien ylipainosta ja heikentyneestä kunnosta. Itse en usko saaneeni liikunnasta koskaan epäreilua arvosanaa. Tiedän lyöneeni pesäpalloa todistuksessa olleen kahdeksikon edestä. Joissain lajeissa olin erinomainen maalivahti, kori- ja lentopallotaidoiltani puolestaan huonompi ja niin edelleen. Toki pidin tarpeettomana, jos heikon urheilusuorituksen tuloksena joutui punnertamaan, mutta vastaava päti myös monissa muissa oppiaineissa. Miksi koulun jälkeen oli tarpeen jäädä esimerkiksi harjoittelemaan kaunokirjoitusta – ihmisen käsiala on se, mikä on, muistan ajatelleeni jo ala-asteikäisenä. Jos koulu ei vienyt liikkumisintoa, ei se juuri sitä lisännytkään. Samoin kävi monen muunkin oppiaineen, kuten vaikkapa musiikin, kanssa. Vaikka luokan perältä saattoi löytää rummut ja kitaran, niihin ei juuri ollut lupa koskea. Ainoa käytössä ollut soitin oli nokkahuilu – eikä se ollut omiaan innostamaan orastavaa rokkaria. Olen aina pitänyt musiikista, mutta soittoharrastuksen aloitin vasta runsas kymmenen vuotta sitten. Iso kiitos siitä kuuluu kavereille, jotka osasivat auttaa kokemattoman kitaristin harrastuksen alkuun. Tiedän, että taitoni ovat rajalliset, ja siksi joskus mietinkin, miten hyvä soittaja saattaisin olla, jos olisin innostunut harrastuksesta jo alle kymmenvuotiaana. Samaa ajatusleikkiä voidaan käydä liikunnallisten harrastusten osalta. Nyt ovat piirinmestaruudet jääneet voittamatta. Silti kaiken arvostelun ja keskustelun keskellä on hyvä pitää mielessä, ettei koko vastuuta voi sälyttää koululaitokselle. Myös yksilöllä on vastuunsa: Itse en esimerkiksi ikinä pyytänyt päästä yhdenkään urheiluseuran harjoituksiin. Väitän, että pelkästään lenkkipolulle lähteminen olisi parantanut urheilutuloksia.