Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Verotiedot

Sata vuotta sitten Amerikkaan lähetetyt kirjeet kertovat "kurjuren vuoden" historiaa

LUKIJALTA Sata vuotta sitten käydyssä sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyssä menehtyi yhteensä yli 36 000 miestä ja naista. Näinkin suuren henkilömäärän ollessa kysymyksessä jää helposti toissijaiseksi se, että näillä uhreilla on moninkertainen määrä läheisiä henkilöitä, joita menehtyneiden kuolema kosketti. Oli puolisoita, lapsia, vanhempia, sisaruksia, ystäviä ja muita läheisiä, joille läheisen kuolema merkitsi enemmän tai vähemmän, useissa tapauksissa silloisen tai tulevan huoltajan menetystä ja moninaisia taloudellisia vaikeuksia. Sodan aiheuttama henkinen perintö oli aikanaan myös monille jälkeenjääneille elinikäinen, ja läheisen kuolema – oli se sitten väkivaltainen tai aliravitsemuksen ja sairauksien aiheuttama – oli traumaattinen kokemus. Tämä trauma siirtyi monesti myös tuleville sukupolville. Suru ja katkeruus lienevät olleet vuoden 1918 kevään ja kesän yleisempiä tunteita niin monien voittajien kuin erityisesti hävinneiden piirissä. Monia kirjeitä lähetettiin noina aikoina myös etäällä ulkomailla asuneille sukulaisille, joille kirje oli asiallisesti lähes ainoa tapa saada tietoa vanhan kotimaan asioista. Tämän kirjoittajan sukuhistoriaan sisältyy kaksi vuosina 1918 ja 1919 Amerikkaan lähetettyä kirjettä, jotka koruttomuudessaan kertovat tuon ”kurjuren vuoden” historiaa. Kirjeet ovat säilyneet, sillä ne palasivat Amerikasta Suomeen vasta useampia vuosikymmeniä niiden lähettämisen jälkeen. Toisen näistä kirjeistä kirjoitti vuoden 1918 loppukuukausina Ulvilan Kaasmarkussa asunut Jenny Salmi , kirjoittajan isoäidin täti. Kirjeen saajana oli Jennyn aikaisemmin Amerikkaan muuttanut sisar Emmi Viljanen . Kirjeessä Jenny Salmi kirjoitti sisarelleen vanhimman lapsensa Onnin kuolemasta. Punaisten joukoissa sotaan osallistunut Onni Salmi kuoli 16-vuotiaana kolmen kuukauden vankeuden jälkeen 1. elokuuta 1918 Hämeenlinnan vankileirillä. Menetyksen tuskaa korosti se, että vainajalle ei voitu jättää osana suruprosessia tavanomaisia hautajaisiin kuuluneita jäähyväisiä ja että vainajaa ei haudattu ”siunattuun” maahan. "Hyvää päivää rakas siskoni Emmi vieläkö elätte, kyllä me vielä elämme ja olemme terveitä, vaan Onni kuoli. Kyllä minun on ollut kova ikävä, ko se sielä kuoli, konnen haurata saanu. Oli alastoina lyöty kuoppaa, saroittain ruumiita. Mut ei ruumiin väliä ole ko sielu tallella olis luona herran, jos mekin saisimme kerran sinne tulla ja sielä veisata voiton virttä. Kyllä tämä vuosi on ollu kurjuren vuosi. Jumala varjelkoon ikänä toista tulemasta. Kyllä minä olen kuritettu, et täytyy laulaa voi kohtalo kylmä ja kolkko kuin tulit minun osakseni, ko riistit pois rinnastani rauhan ja riistit pois vapauteni." Onnin kuolemasta kertoi myöhemmin 1960-luvulla Onnin nuorempi veli Sulo , jonka kertomus perustui veljesten isän Werner Salmen kertomaan. Kertomus Onnin kuolemasta on varsin koruton sekin. "Kesällä 1918 veljeni Onni kuoli Hämeenlinnan vankileirillä, missä myös isäni (Werner Salmi) oli vankina (keittäjänä). Isä kertoi, että hän sai toisinaan annettua Onnille hiukan apua, joten ei hän suorastaan nälkään kuollut. Yhteys kotiin oli varsin heikko, mutta siitä huolimatta kotoa saatiin toimeksi paketti, joka toimitettiin leirille. Onni oli ollut saunassa, jonka jälkeen hän oli istunut rappusilla kuumeisena. Isä oli kehottanut menemään sairastuvalle, josta hänet aamulla oli viety kuolleena ruumishuoneelle, jonne isää kehotettiin menemään katsomaan. Isä menikin, mutta sanoi ruumiiden olleen peitetty niin vahvasti kalkilla, ettei voinut tunnistaa. Leiriltä lähetettiin kotiin paketti, joka sisälsi Onnin saappaat ja vaatteet." Amerikkaan sisarelleen Ida Josefiina Kumlanderille kirjeen lähetti huhtikuussa 1919 Kullaan Levanpellosta 17-vuotias Aina Maria Pihlman , kirjoittajan isoisän serkku. Kirjeessä hän kertoo veljiensä ja eräiden muiden läheisten henkilöiden kuolemasta. "Rakkaat omaiset. Nyt otan kynän käteeni ja alan piirtää muutaman rivin teille, jossa saamme ilmoittaa, että olemme olleet terveitä ja saamme lausua hyvää päivää ja paljon terveisiä meiltä kaikilta yhteisesti ja saamme kiittää siitä kirjeestä, jonka saimme ilolla vastaanottaa pitkästä aikaa. Ja saamme ilmoittaa, että täällä on suuret muutokset tapahtunut. Otto on kuollut ja Wihtori on kuollut ja Juho on kuollut Lappeenrannan vankileirillä. Saima ja Alina ja Alinan mies Eemeli on kuollut ja Nummelinin Yrjö on kuollut ja Lovisa Kumlanteri on kuollut. Wihtori kävi viime talvena monta eri kertaa yrittämässä lähteäkseen sinne, vaan ei päässyt eikä tikettiäkään hänelle annettu. Emme tiedä, mihin on tiketti joutunut olis hyvä jos rupeisitte sitä itse toimimaan takaisin. Pojat lähtivät kotoaan 12 päivänä huhtikuuta viime talvena viimeisen kerran ja kaikki olemme kovin surrut poikavainajia. Meitä on täällä vielä neljä elossa ja sinä viides Amerikassa. Kyllä täällä on ikävä aika, nyt kaikki on kortilla ja kovin kallista. Olisimme sinne jo ennen kirjoittaneet, mutta emme ole tietäneet, jos elätte. Se kirje, jonka Wihtorille kirjoititte, saimme helluntaina vastaanottaa. Me lähetämme tässä kirjeessä teille Wihtorin valokuvan eikä muuta tällä kertaa vaan hyvästi ja jääkää kaikki Jumalan haltuun, tätä toivoo Aina Pihlman. Levanpelto Kullaa." Kirjeessä todetuista kahdeksasta vainajasta kolme eli 22-vuotias Otto, 20-vuotias Vihtori ja 18-vuotias Juho olivat Aina Pihlmanin ja Ida Kumlanderin veljiä. He menehtyivät kesä-heinäkuussa 1918 Lappeenrannan vankileirillä aliravitsemukseen ja sairauksiin. Lappeenrannan vankileiri oli monelle länsisuomalaiselle punavangille kohtalokas paikka, sillä Satakunnasta käsin oli lähes mahdotonta toimittaa ruokapaketteja etäällä olleelle paikkakunnalle. Jos oli pelkästään vankileiriltä saadun ruoan varassa, oli erittäin todennäköistä, että kuoli nälkään. Yrjö Nummelin, 20-vuotias sisarusten naapuri Pihlmaninmäestä, teloitettiin Hollolassa 1. päivänä toukokuuta 1918, ilmeisesti samana päivänä kun hänet vangittiin. Kirjeessä viitatut Saima (Rajala) ja Alina (Kulmala) olivat kirjoittajan isoisän sisaria ja Eemeli (Kulmala) oli Alinan aviopuoliso. Edellä mainittujen kuolinsyynä oli ilmeisestikin vuosina 1918–1920 maassamme raivonnut influenssaepidemia, joka tunnettiin yleisesti espanjantaudin nimellä. Samaan tautiin saattoi menehtyä myös kirjeessä todettu Lovisa Kumlander, Ida Kumlanderin anoppi. Toki 90-vuotiaana kuolleen Lovisan kuolemaa voitiin perustella myös ”vanhuudella”. Vuosi 1918 oli vasta itsenäisyytensä saavuttaneelle valtiolle ja kansakunnalle menetettyjen mahdollisuuksien vuosi. Vuosi, joka on syytä muistaa, jotta toista sellaista ei ikänä tulisi. Eli kuten espanjalais-amerikkalainen filosofi George Santayana asian totesi: "Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomitut elämään se uudestaan."