Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Verotiedot

Puheenvuoro: On aikamoista huttua väittää, että viimeinen tavaraa arvostava sukupolvi olisi kuolemassa

Toimittaja ja käsikirjoittaja Riku Siivonen kirjoitti syyskuussa Ylen sivuille kolumnin tavaroiden keskelle pari vuotta sitten kuolleesta isästään sekä tavaroiden menetetystä arvosta. Hän kertoi olevansa puolivälissä urakkaa, kun yrittää selvittää, mitä kaikkea hänen isänsä omisti. Tavaraa oli kuuden rakennuksen täydeltä suksikokoelmasta satavuotiaaseen höyrylaivaan ja sumutorveen. Kolumnisti myönsi, että osalla tavaroista saattaa olla pieni keräilyarvo – ja osan tavaroista voisi saada kaupaksi ruosteisista sisustusesineistä kiinnostuneille kaupunkilaisille. Kokonaisuutena hän kuitenkin pitää tavaraerää arvottomana. Siivosen mielestä hänen isänsä sukupolvi oli viimeinen, joka vielä arvosti tavaraa. Nuoremmat eivät tavarasta perusta, heille tärkeää on palveluiden kuluttaminen. Totta on , että tavarasta eroon pääsemisestä on tullut muotiasia. Sekin on totta, että moni panee rahansa mieluummin muulla tavoin menemään kuin hankkimalla irtainta tai kiinteää omaisuutta. Silti tuntuu, että kolumnisti elää omassa kuplassaan. Ei tarvitse tehdä kummoista kirpputorikierrosta, katsoa televisiosta huutokauppa- ja keräilijäohjelmia saati kiertää tutustumassa rompetorien valikoimiin, kun jo lamppu välähtää. Suomessa ja maailmalla on pilvin pimein vanhasta ja vähän uudemmastakin tavarasta kiinnostuneita ihmisiä. Ja vaikka valtaosa näistä hamstereista olisikin keski-iän ylittäneitä miehiä, ei kiinnostus tavaraan ole millään muotoa ikä- tai sukupuolikysymys. Aivan nuorimmassakin sukupolvessa on vanhan tavaran lumoon joutuneita, niitä, jotka tulevaisuudessa huolehtivat niistä höyrylaivoistakin. Siinä missä konmarittajat pyrkivät vimmalla eroon "turhista" tavaroista, haalivat keräilijät ja retroilijat nurkkiinsa vähintään yhtä kovalla kiihkolla vaikka mitä "tarpeellista" – niistä suksikokoelmista ja sumutorvista lähtien. Pienen tuljauksen tunsin rinnassani Siivosen kolumnia lukiessani. On meilläkin ollut jälkikasvun kanssa puhetta siitä, millainen hävitysoperaatio perikunnalla on edessä, kun minusta aika jättää. Kun on nurkissa ihan kaikenlaista tavaraa muutaman rakennuksen täydeltä, toivoo, ettei äkkikuolemalla mullistaisi perillisten arkea, vaan ehtisi saatella kokoelmat hyviin käsiin ennen lähtöä – siltä osin kun ne eivät jälkeläisille kelpaa. Mutta hei ! Maailmassa on järjettömän paljon turhaa tavaraa, mutta aika vähän sellaista, mikä ei kiinnostaisi ketään. Kyse on ihmisen ja tavaran kohtaamisesta. Kulahtaneesti sanottuna – toisen romu on toisen aarre.