Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Verotiedot

Jarmo Virmavirta: "Harjavallan hyppyrimäki antoi alkulatuja jo 1950-luvulla – Olin ainoa, joka vanhassa mäessä kaatui jo ylämäessä"

LUKIJALTA Joitakin viikkoja sitten luin Sydän-Satakunnasta järkyttävän jutun Harjavallan hiihtomäen kohtalosta. Mäki on pian muisto vain. Mutta mitä ovatkaan ne muistot? Joitain on minullakin. Varmaan minut herätti ensi vaiheessa juttuun sisältynyt virhe. Siinä kerrottiin, että nykyinen mäki syntyi vanhan, vuonna 1960 toimintansa aloittaneen mäen jälkeen. 1960? Ei voi olla totta. Minä ainakin kuuluin mäen käyttäjiin jo 1950-luvun puolivälissä. Se oli silloin suuri juttu. Silloin, siis ennen television aikakautta. Aikana, jolloin Suomen mäkihyppy kipusi Matti Pietikäisen johdolla Falunin MM-kisojen jälkimainingeissa maailman huipulle. Jolloin Veikko "Vinuli" Heinonen , hopeamitalisti tuli Harjavaltaan töihin. Olin samalla maalausurakalla hänen kanssaan ehkäpä vuoden 1957 kesällä. Mutta siis mäkihyppy ja Hiittenharjun mäki. Teini-iän kynnyksellä oleville mäkihyppy tuntui olevan kova juttu. Se koetteli rohkeutta, hyppääjä oli jo sankari. Siinä tunnelmassa minustakin tuli mäen käyttäjä. Parina talvikautena koulun jälkeiset vapaa-ajat kuluivat pitkään siellä. Ei meitä niin montaa ollut, mutta oli kuitenkin. Minä kuljin sinne yleensä Runokankaan Ilkan kanssa. Meidän uramme oli lyhyt. Luultavasti Taipaluksen Enkka viihtyi silloin aloittaneista pisimpään sen urheilulajin parissa. Minulla on sellainen muistikuva, että Jymy oli varannut aloittelijoita varten jonkun suksiparin, joita käytimme. Kun emme asuneet Kummun alueella, emme juuttuneet jääkiekkokaukaloon, joka oli kylläkin varmaan suositumpi kuin mäki. En ihan kokonaan malttanut pysyä pois Kummun jäältäkään. Silloin tehtiin kaikkea, kun ei ollut pakko istua telkan ääressä. Muistelen, että silloin jääkiekkoa opettivat muutamat raumalaiset, Teppo Rastio etunenässä. Se laji jatkuu Harjavallassa, vaikka mäkihyppy hiljenee. Makkosen Kari on siinä lajissa Harjavallan mannekiini. Hiittenharjun mäki jäi minulle kyllä aika lyhyeksi elämykseksi. Yhden ennätyksen mäessä kuitenkin tein. Se lienee pysyvä. Olin ainoa, joka vanhassa mäessä kaatui jo ylämäessä. Se oli ensimmäinen hyppy, joka piti tehdä sivussa olevalta tasanteelta. Jännitin niin, etten saanut suksia ladulle. Kaaduin vasten ylämäen laitaa. Olisi siinä voinut käydä huonostikin. Mutta sisuuntuneena keräsin sukset ja marssin suoraan ylätasanteelle. Eikä muuta menoksi. Hienointa oli, että tämän toisen yrityksen pysyin pysytyssä loppuun asti. Hyppäily jatkui yhden talven, varmaan toistakin. Mutta sitten tuli voimistelun opettajakseni Olli Virho , joka komensi pois sieltä unelmista ja suoraan Honkalan kentälle. Alkoi jonkinlainen systemaattinen harjoittelu niissä lajeissa, jotka olivat luontevampia. Olli ohjasi sille tielle, jossa syntyi valtakunnallisia saavutuksia sen verran, että pian Kokemäen Kova-Väestä tuli kutsu sinne. Meillä oli loistava pikaviestijoukkue Seppo Suutari , Martti Setälä , minä ja Timo Melin . Tässä järjestyksessä. Voitimme nuorten Suomen mestaruuden vuonna 1957. Jokainen voitti muutakin, minä muun muassa 200 metrin aidat ja kakkossijan lyhyissä aidoissa. Seppo ja minä olimme myös Rooman olympiakisojen valmennettavia ja Seppo ylti kisoihin asti. Mutta siis mäkihyppy. Sehän jatkui Harjavallassa paljon paremmissa merkeissä. Tunnetuin mäessä on kai Vesa Hakala , omaa lukuaan. Veljenpoikani Mikkokin harrasti lajia jo kunnolla, mutta ajautui aktiivikilpailusta toisenlaiselle haaralle. Hän teki väitöskirjan mäkihypystä ja kulkee pitkin maailmaa vieläkin sen merkeissä. Jyväskylän yliopisto on hänen toimipisteensä. Erityisen iloinen siitä on hänen isänsä Reijo, jonka mäkihyppy jäi kouluaikana Turun urheilupuiston pikkumäkeen. Mutta sen ja jälkeisten jalanjäljistä hänestä tuli kansainväkisen tason mäkituomari, joka ylsi olympialaisiin asti. Ei huono saavutus. Tämän tarinan, johon innoitti Sydän-Satakunnan jutussa ollut virhe, ydin on siinä, että urheilu oli aivan keskeinen juttu 1950-luvulla teini-ikäisten elämässä. Siitä olen saanut paljon elinvoimaa, mutta myös elämän opetusta. Se ei ollut vain tuloksia ja voittoja tai tappioita, vaan henkinen panos, yrittämisen tahto oli jutun ytimessä. Ja tietenkin ystävyyssuhteiden synty. Olli Virhon lisäksi tähän juttuun kuuluvat ainakin Torikan Topi ja Pohjolan Topi . Olisikohan siinä jotakin sanomaa tälle ajalle, joka harhailee suuntaansa etsien.