Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live

Mielipide: ”Olisiko nyt hyvä aika ottaa itseämme niskasta kiinni ja viimeinkin toteuttaa niitä unelmia, jotka ovat hautautuneet vaippavuorien, asuntolainojen ja ruuhkavuosien alle?”

MIELIPIDE Meistä kukaan ei tiedä, kuinka kauan koronapandemia kestää ja millaisia vaikutuksia sillä on elämäämme. Yksi asia on kuitenkin varmaa: asiat muuttuvat nyt paljon ja pysyvästi. Viime päivinä sadattuhannet suomalaiset ovat valitelleet miten eivät yhtäkkiä pääsekään tapaamaan iäkkäitä vanhempiaan tai sukulaisiaan. Käsi ylös jokainen, joka vielä kuukausi tai pari sitten pyrki piipahtamaan palvelutalossa mahdollisimman nopeasti mukanaan läheiseltä huoltoasemalta haettu kukkakimppu ja kahvipaketti, poistuakseen sitten vain muutaman hätäisen kuulumisenvaihdon jälkeen jollakin mitäänsanomattomalla tekosyyllä kiireisesti huikaten: ”Pitää joskus poiketa paremmalla ajalla!”. Tällä asenteella sitä parempaa aikaa ei koskaan tule ja aikanaan hoitokodista soitetaan, ettei tekosyitä enää tarvita. Vierailut ovat päättyneet. Saako tämä hetkellinen eristäytyminen meidät muuttamaan toimintatapojamme? Seuraavan kerran vieraillessamme voisimmeko olla sen ajan aidosti läsnä, kiireettä ja mahdollisesti auttaa läheisemme päivittäisissä askareissa niin että vierailustamme jäisi hyvä mieli molemmille? Erilaiset karanteeniolosuhteet saavat meidät myös tutkimaan suhteitamme läheisiin ihmisiin, perheenjäseniin, ystäviimme ja rakkaimpiimme. Miten voi olla että kaksi viikkoa kotona lähellä puolisoa ja lapsia tuntuu monesta kauhistukselta? Se ihminen, jonka kanssa on luvattu olla myötä- ja vastamäessä kuolemaan asti, istuu vastapäätä ruokapöydässä tai sohvalla vieressämme ja meihin iskee pakokauhu? Onko nyt aika sanoa ääneen niitä kauniita asioita, jotka kenties ovat juuttuneet kurkkuun vuosien tai vuosikymmenten ajaksi? Miltä tuntuisi koskettaa hellästi toista ihan tavallisena arkipäivänä päivänvalossa? Olisiko minulla nyt aikaa kuunnella mitä hänellä on sanottavana, eikä vain keskittyä pyörittämään lusikkaa kahvikupissa, murahtaa epämääräinen äännähdys ja paeta autotalliin muka huoltamaan ruohonleikkuria. Olisiko liian suuri ponnistus keskittyä lasten läksyihin, illalla kokoontua perheen kesken pelaamaan lautapeliä tai viettää ilta taloyhtiön grillikatoksella makkaraa paistaen? Ja onko mahdollista pitää kännykät poissa naaman edestä edes näiden ohikiitävien yhteisten hetkien ajan? Entäpä työura ? Ne kaikki aivan äärettömän elintärkeät kokoukset, projektit, tiimityöskentelyt ja työryhmät? Juuri ne jotka ovat olleet niin tärkeitä, että emme ole edes huomanneet kun lapsemme ovat kasvaneet metrin pidemmiksi? Ne kaikki ajoittain kosteatkin koulutusmatkat joiden aikana emme ole suoneet ajatustakaan sille että puolisomme on samaan aikaan kotona siivoamassa, laittamassa ruokaa ja pesemässä pyykkejä? Ovatko ne ylityökorvaukset tai tuotantobonukset näiden uhrausten arvoisia? Muutamien kymppien tai satasten takia menetämme kaiken sen, mikä on sitä oikeaa elämää. Kun selviämme koronasta, osaammeko muuttaa asennoitumistamme niin, että setelit ja status eivät ehkä olekaan maailman tärkeimpiä asioita. Opimmeko laittamaan terveyden, hyvinvoinnin, ihmissuhteet ja rakkauden tärkeysjärjestyksessä titteleiden ja pankkitilin saldon edelle? Tai vapaa-ajan vietto . Olemme aikanaan jokainen voittaneet yli sadan miljoonan osallistujan uintikilpailun, tulleet ykkösenä maaliin ja saaneet huikean mahdollisuuden, elämän. Onko mielekkäin tapa käyttää se istumalla illat lähiöpubissa vetistä keskikaljaa lipittäen, toisten elämän kolhimien seurassa jankkaamassa illasta toiseen samoja valtavan filosofisia kysymyksiä tai rallattamassa sadatta kertaa karaokessa aikuista naista lauluäänellä joka eniten muistuttaa siantappamista? Auttaako tämä kriisi meitä arvostamaan hupenevia hetkiämme ja käyttämään niitä arvokkaammin? Voisimmeko useammin olla ystävä, naapuri, osa harrastusporukkaa? Olisiko nyt hyvä aika ottaa itseämme niskasta kiinni ja viimeinkin toteuttaa niitä unelmia, jotka ovat hautautuneet vaippavuorien, asuntolainojen ja ruuhkavuosien alle? Uuden kielen opiskelu, kansalaisopiston kädentaitoryhmä, työyhteisön sählyporukka tai vapaaehtoistyö niiden hyväksi, jotka oikeasti tarvitsevat apua, voisivat olla hyvin antoisia tapoja käyttää vapaa-aikaa sitten kun se taas on mahdollista. Kaikesta purnaaminen. Vuosikymmeniä ihmiset ovat purnanneet miten verojen maksaminen korpeaa, päättäjät ovat kaikki läpimätiä ja yhteiskunta on rikki. Tällä hetkellä Suomi on ylivoimaisesti maailman ihanin paikka elää. Valtavan uhankin edessä meillä on erittäin toimiva johto ja hallinto, resursseja ja huippuolosuhteet. Ympäri maailmaa ja ihan läheltäkin kantautuu hirvittäviä tietoja seurauksista, jotka ovat johtuneet välinpitämättömyydestä, viivyttelystä, salailusta tai käytettävissä olevien voimavarojen puuttumisesta. Osaammeko olla jatkossa kiitollisia siitä, että meillä on aivan kiistatta maailman parhaimpiin kuuluva yhteiskuntajärjestys, infrastruktuuri, elintaso, terveydenhuoltojärjestelmä ja kaikki muut elämisen edellytykset jotka ovat toteutettu juuri verorahoilla? Korona on suunnattoman suuri koettelemus meille kaikille. Inhimillinen kärsimys, pelko, taloudelliset menetykset, terveysuhat ja muut ikävät seuraamukset ovat hyvin valitettavia. Kuitenkin nyt meillä kaikilla on mahdollisuus alkaa tekemään asioita toisin. Uskon että monenlainen etätyöskentely tulee lisääntymään suuresti ja luonto kiittää, kun jokaiseen kokoukseen tai koulutukseen ei tarvitse erikseen matkustaa lentokoneella tai omalla autolla. Elämänlaatu tulee monilla kohoamaan jos ja kun saamme ylenmääräisen kiireen ja stressin vähenemään. Ihmissuhteisen merkitys ja arvo kasvavat kun huomaamme että kaikki instat ja twitterit ovat aika kylmiä ja tyhjiä verrattuina oikeaan kosketukseen, keskusteluihin kasvotusten, rakkaan läheisyyteen tai vahvaan ystävyyteen. Se pinnallisuuden kupla on nyt puhjennut, jossa luulimme että täydellinen profiilikuva somessa on oikea ihmisarvon ja menestyksen mittari ja korkein tavoittelemisen arvoinen asia. Toivon meille kaikille parasta mahdollista hyvää. Kun tämä kriisi on ohi, meidän on aika näyttää olemmeko ottaneet opiksemme. Kirjoittaja on Harjavallasta.