Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Verotiedot

Mielipide: ”Tulevaisuus ei vaikuta kovin lohdulliselta, kun hallitus syytää velkarahoja eniten itsestään melua pitäville marssijoilleen”

MIELIPIDE Isänpäivää vietetään marraskuun toisena sunnuntaina. Vakiintuneeksi liputuspäiväksi se tuli vuonna 1967 ja viralliseksi liputuspäiväksi tänä vuonna. Kaikille lapsille ei vain ole suotu mahdollisuutta juhlia omaa isäänsä. Suomen sodissa 1939–1945 jäi lähes 30 000 naista leskeksi ja heidän vastuulleen jäi 55 000 sotaorvon kasvatus ilman isää. Itse en päässyt koskaan väsäämään Suomen tunnetuimman Aaro-pojan tavoin isälleni isänpäiväkorttia. Ensimmäisen kerran pääsin juhlimaan isänpäivää omien tyttärieni kanssa. Tässä eräs onnittelu kuopukseni riimittämänä: ”Kerran kesässä kukkii tuomi, kerran vain on ihminen nuori, kerran voit pettyä katkerasti, toivoo Ulla”. Toistaiseksi tuo toivomus ei ole toteutunut. En voi syyttää sotaorpouttani mistään kokemastani vastoinkäymisestäni enkä ole edes miettinyt, millaista elämä olisi ollut, jos isäni ei olisi kaatunut. Onneksi siihen ei ole vastausta edes olemassa. Sen sijaan olen viime aikoina fundeerannut, mistä tämä vaikenemisen kulttuuri oikein johtuu? Sotaveteraaneja uskalletaan nykyään jopa kiittääkin, mutta sotaorvoista ei kuule missään mediassa juuri halaistua sanaakaan. Lapsuuteni kodissa, koulussa ja työelämässä ei tästä aiheesta myöskään käyty keskusteluja. Tuskinpa siihen sentään vaikutti aikoinaan muodissa ollut poliittinen termi ”yleiset syyt”? Ehkäpä syy on paljon lähempänä itseämme kuin luulemmekaan. Olemmeko tehneet asian eteen mitään muuta kuin keskenämme vähän jupisseet? Me sotaorvot jouduimme jo lapsuudesta alkaen ottamaan osaa perheen kaikkiin töihin voimiemme mukaan ja selviytymään siitä eteenpäin lähes omin avuin ahkeran työnteon avulla. Silloin meillä ei ollut kokemusta ulkoapäin tulevista paineista ja vaatimuksista, joten emme olleet jo kolmikymppisinä työuupuneita ja masentuneita, vaikka emme käyneetkään toisten hillopurkeilla emmekä vaatineet opiskelusta kesälomarahoja – opintotuista ja vappusatasesta nyt puhumattakaan. Sotaorpojen edunvalvonta on alkanut vasta tällä vuosisadalla, kun keski-ikämme on jo reilusti yli 80 vuotta. Ei siis hetkeäkään liian aikaisin, vaan auttamattomasti pari kolme sukupolvea liian myöhään. Sankarivainajat antoivat veriuhrin, oman henkensä isänmaan puolesta. Siksi kaatuneet ja heidän sijassaan sotaorvot ansaitsevat ainakin saman hyvityksen menetyksistään kuin sotaveteraanit. Saamamme nimellinen sotaorpotunnus ei oikeuta mihinkään kuntoutuksiin tai muuhunkaan tukeen. Sotaorvot ovat jääneet paitsi isiensä henkistä tukea myös taloudellista tukea. Perheen huoltajan ja oman vanhempansa menettäminen ei ole voinut tapahtua jälkiä jättämättä. Kuntoutus ja taloudellinen apu kuuluvat myös sota-orvoille. Tämän yhteiskunta on meille velkaa, koska se ei ole huolehtinut sotaorpojen tasavertaisesta kohtelusta. Pääministeri Antti Rinne kirjoitti tiedotteessaan osallistumisestaan kesäkuussa Pride-kulkueeseen: ”On täysin yksiselitteistä, että Suomen perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ihmisoikeudet kun eivät ole mielipidekysymys.” Näkisinpä vielä senkin päivän, jolloin pääministeri lunastaa jalot lupauksensa sotaorpojenkin osalta, vai joudunko sittenkin pettymään katkerasti? Tulevaisuus ei vaikuta kovin lohdulliselta, kun hallitus syytää velkarahoja eniten itsestään melua pitäville marssijoilleen ja oppositio on omassa keskuudessaankin täysin eri puolella rintamaa niin kuin Suomi ja Neuvostoliitto viime sotien aikana. Hyvää isänpäivää kaikille.