Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live

Olisiko vain pitänyt hyväksyä se, että ihmiset nyt vaan tuppaavat kuolemaan johonkin tautiin?

KOLUMNI Pitäisi varmaan olla tyytyväinen, kun enää ei ole tarvinnut tehdä tikusta asiaa eli puhua säästä. Pelastuksen tähän on tuonut tuo, voiko jo sanoa, iän ikuinen aihe korona. Sitä teemaa ei pääse pakoon kuin korkeintaan syvän unen vaiheessa yön pimeinä tunteina. Keväällä eletyn shokkivaiheen jälkeen jokainen on voinut jalostaa ajatuksiaan aiheesta. Mitä ajatuksia nyt pyörii, riippuu monesta syystä. Äkkiä ajatellen vaikuttimena ovat olleet asuinpaikkaan kohdistuneet tautitapaukset sekä itseen ja läheisiin kohdistuneet suorat tai välilliset rajoitustoimenpiteet ja suositukset. Eittämättä myös omalla ammatilla on ollut merkitystä. Olen suustani päästänyt silloin tällöin sarkastisen toteamuksen. Meillä Suomessa on onnistuttu tekemään jo keväällä oikeita toimenpiteitä. Tämän takia todettujen koronatautitapausten määrä on jäänyt muuhun maailmaan verrattuna pieneksi. Eikä kuolleitakaan ole tilastoissa suuria määriä. No, tämä ei tietysti vielä kuullosta sarkasmilta, mutta jos lisään tähän sanat ikävä kyllä, niin joko kuulostaa? Se, että tauti on onnistuttu pitämään meillä jollain tavalla kurissa, aiheuttaa joillakin epäilyksen siitä, olemmeko tehneet liian suuria uhrauksia talouden kustannuksella. Ovatpa jotkut alkaneet ääneen pohtia, olisiko vain pitänyt hyväksyä se, että ihmiset nyt vaan tuppaavat kuolemaan johonkin tautiin. Varsinkin, jos henkilöllä sattuu olemaan iän tai jonkin terveydellisen ongelman takia suurempi riski kuolla tähän tautiin. Tätä ajattelutyyliä en ainakaan itse voi hyväksyä monestakaan syystä. Ehkä yksi päällimmäinen syy on se, että tuossa ihminen arvotetaan sen mukaan, mikä on hänen ikänsä ja terveytensä. Toki terveydenhuollossa joudutaan tietyissä tilanteissa priorisoimaan asioita, mutta täydellinen välinpitämättömyys ei ole hyväksyttävää. Tämän pitkittyneen kriisin takia jokainen on varmasti voinut havaita myös turhautuneisuutta. Mielessä käy, että eikö tämä nyt jo loppuisi. Ei lopu ainakaan heti. Kuulin erään psykologin tv-haastattelussa selittävän tämän tunteen erittäin järkeenkäyvästi. Erilaiset vakavat kriisit ovat yleensä koskeneet maailman tapahtumia. Niitä olemme voineet kauhistella hetken uutisia ja sitten autuaasti unohtaa ne. Nyt kriisi on keskuudessamme eikä se lopu laittamalla televisio kiinni uutisten jälkeen. Eikä siis yön yli nukuttuamme. Kirjoittaja on oman elämänsä sankari ja (eli) lähihoitaja.