Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live

Mokiin ei kuole, vaikka hetkellisesti voi siltä tuntua

Kansalaistaitoja, joita ihminen tarvitsee, lienee milloin mitäkin. Viime aikoina yksi suosituimmista lienevät nuo digitaidot. Haluan omasta puolestani nostaa esille esiintymistaidot. Toki niitä on yritetty tavalla tai toisella harjoituttaa kautta aikain. Jokainen muistaa alakoulujen juhlat, laulukokeet ja sen sellaiset tilanteet, joissa joku on päässyt ja toinen joutunut esiintymään. Pohja näille esiintymistaidoille luodaan kouluaikoina. Ehkäpä joku on nähnyt minut jossain tilanteessa suuna ja päänä. Voin hyvin kuvitella jonkun ajattelevan, tuo se nyt aina tunkee itsensä joka paikkaan. En ota kantaa siihen haluanko tunkea itseäni, mutta aikojen myötä tuo esiintyminen on helpottunut. Olen kuitenkin joutunut kulkemaan vastavirtaan omien ajatuksieni kanssa. Nuorena teininä olin mukana nuorisoseuran näytelmäkerhossa. Taisinpa haaveilla jopa näyttelijän työstä. Roolit olivat kuitenkin lähinnä, jos ei nyt ihan niin ainakin melkein aidan seipään tyyppisiä. Vähän repliikkejä ja ne vähätkin taisivat olla melko tönkköjä. Sitten ovat tulleet musajutut, nekin ovat välillä olleet niin jännityksen täytteisiä, että kädet täristen olen yrittänyt osua oikeisiin koskettimiin. Puhepuolella sama juttu. Monissa tilanteissa olen aloittanut omat puheeni reippaasti ja sitten yhtäkkiä huomannut kuumotuksen aallon vallanneen kehoni ja toivonut voivani vajota lattian rakoon. Näen kyvyn esiintyä tärkeäksi siitäkin syystä, että saa suunsa auki silloin, kun on sen aika. Ei siis niin, että täytyisi tähdätä jonkinlaisen esiintyjän uraan. Jälleen vedän esille nuo työyhteisöjutut. Olen niin useasti ollut mukana erilaisissa kehittämispäivissä tai vastaavissa tilanteissa, joissa jokaisen yksittäisen työntekijän ajatuksilla olisi merkitystä. Kuinka ollakaan näissä tilanteissa ovat äänessä usein ne tietyt samat tyypit. Ei aina tietysti ole kysymys vain siitä, ettei osaisi esiintyä, mutta valitettavan usein ehkä aiemmin koetut kokemukset lapsuudessa ja nuoruudessa mahdollisine epäonnistumisineen estävät suun aukaisemisen julkisesti. Tämän myötä saattaa jäädä huomiotta paljon hyviä ideoita ja ajatuksia. Tulta päin sanon minä. Se on ainoa mahdollisuus oppia esiintymään. Mokiin ei kuole, vaikka hetkellisesti voi siltä tuntua. Toivottavasti erityisesti nuoria tuetaan erilaisiin esiintymisiin koulussa ja harrastuksissa. Se tässä vielä olisi plussaa, jos oppisi puhumaan muutakin, kuin sen mikä sylki suuhun tuo. Kirjoittaja on oman elämänsä sankari ja (eli) lähihoitaja.