Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Verotiedot

Ajauduin vahingossa ammattilaiseksi, kun työkkäristä ohjasivat minut vippariksi

KOLUMNI Olen lähihoitaja ja se lienee lukijalle selvää. Jos vielä tarkennetaan: Olen hoitaja, joka työskentelee kehitysvammaisten parissa. Lähihoitajia on töissä toki muillakin sektoreilla. Niillä ehkä suurimpana työllistäjänä ovat vanhukset. Tämä kirjoitus on kuitenkin omasta näkökulmastani. Ajauduin hoitajaksi vähän vahingossa. En nimittäin koulussa millään hyväksynyt ammatinvalinnan ohjaajan minulle esittämää sairaanhoidon tai sosiaalialan koulutusta. Se oli silloin jyrkkä ei. Vaan ajat olivat tuolloin toiset, ja armeijan jälkeen eräänä kesänä minut ohjattiin työkkäristä Harjavallan sairaalaan vippariksi eli kouluttamattomaksi sijaiseksi. 1980-luvulla osastot olivat isoja, ja potilaat varsinkin pitkäaikaispuolella varsin sekalaista seurakuntaa. Joukossa oli paljon kehitysvammaisia. Viihdyin niin hyvin, että hakeuduin koulutukseen. Niin minusta tuli hoitaja. Nyt olen päivittänyt silloisen koulutukseni tähän päivään, ja sitä nykyään vaaditaankin monessa asiassa. Oikeastaan vähän joka asiassa tunnutaan menevän koulutus edellä. Kun on todistus, olet pätevä milloin mihinkin tehtävään. En halua väheksyä koulutuksen merkitystä, mutta olen vähän miettinyt, että muutakin tarvitaan. Vastaani tulikin Kehitysvammaliiton julkaisema kirjoitus, jossa korostettiin erityisesti kehitysvammaisten kanssa työntekijän persoonan merkitystä ja sen likoon laittamista. Tämä ilahdutti minua kovin, että joku taho haluaa myös tuon tuoda julki. Voin vilpittömästi vakuuttaa kokemuksesta, että juuri tuolla oikeanlaisella persoonalla monet työtä tekevätkin. Uskallan näin sanoa, koska päivätyöni lisäksi teen yhteistyötä useiden satakuntalaisten alan yksiköiden kanssa musiikin merkeissä. Mutta saa kai senkin sanoa, että välillä jonkun kohdalla miettii, onko ammatinvalinta oikea. Toki tämä ei ole yleistä. Tuo lukemani kirjoitus oli ymmärtääkseni tarkoitettu osin houkuttelemaan alalle uusia työntekijöitä. Yritän kovin välttää ajatusta, että "kyllä ennen vanhaan vaan oli hyvin", koska monessa asiassa ei ollut. Silti usein mietin sitä, kuinka juuri tuon mahdollisuuden jälkeen tehdä työtä kouluttamattomana työntekijänä minussa heräsi ajatus kouluttautua alalle. Pohdin, että samanlaisen mahdollisuuden soisi monelle nykyäänkin. Ilman mitään monimutkaisia työkokeilujärjestelyjä, joihin liittyy jo sinällään monenlaisia ennakkoluuloja puolin ja toisin. Vaan taitaa olla turha haikailla. Eli pitäkää tunkkinne. Kirjoittaja on oman elämänsä sankari ja (eli) lähihoitaja.