Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Verotiedot

Pieni ele on suuri teko: ”Se on tapa, jonka soisi kuuluvan jokaisen arkeen”

KOLUMNI Luin artikkelin Harjavallan kaupunginjohtaja Hannu Kuuselasta ( Sydän-Satakunta 20.2.). Huomioni kiinnittyi jutun otsikkoon, jossa mainittiin tervehtiminen. Toden totta tervehtiminen on halpa tapa luoda iloa ja hyvää mieltä. Se on tapa, jonka soisi kuuluvan jokaisen arkeen. Olen myös kiinnittänyt huomiota, että tuo käytäntö on tullut asiakaspalveluun kaupan alalle. Kaupassa se madaltaa kynnystä kysyä apua tilanteissa, joissa apua tarvitsee. Itsekin välillä huomaan ajattelevani, että en viitsi häiritä henkilökuntaa etsiessäni kaupan hyllyiltä jotain tuotetta. Luulevat vielä, että olen ihan sokea, kun en itse löydä. Tuo pieni tervehdys ”hei” luo tunteen, että saa puhua ja jopa kysyä. Varsinkin, jos kaupan kassahenkilö on nuorempi, kuulee joskus sanan ”päivää” tai teitittelyä. Silloin kyllä tuntee harteillaan väistämättä, että omia ikävuosia tulee lisää vähintään kymmenen. No, kestän kyllä sen. Onhan meissä ihmisissä sellaisiakin, jotka toivovat teitittelyä turhan tuttavallisuuden sijaan. Jo kauan sitten kiinnitin huomiota siihen, että käydessäni sukuloimassa Varsinais-Suomen puolella eräässä maalaispitäjässä lähes jokaisen vastaantulevan kuljettajan käsi nousi pystyyn. Äkkiä sitä oppi vastaamaan tervehdykseen. Toisaalta kotiin palatessani ja nostaessani käteni pystyyn tervehtimisen merkiksi muistin äkkiä, että ai juu, täällä niin ei olekaan tapana. "Luulevat vielä, että olen ihan sokea, kun en itse löydä.” Koska luulen olevani ulospäin suuntautunut ihminen, tulee tuota moikkaamista harrastettua esimerkiksi omalla asuinalueellani. Kuuleepa sitä joskus autossa viereiseltä penkiltä kysymyksen, "kuka tuo oli". Vastaukseni on yleensä aina, "en tuntenut, kunhan vain moikkasin ja eiköhän tuo jossain lähellä asu". Koska itse mielelläni moikkailen, autoillessa se aiheuttaa välillä myös syyllisyyttä. Vastaantulija nostaa käden pystyyn, ja huomaat sen liian myöhään. Väistämättä tulee itsekseen sadateltua kuinka se noin nyt pääsi lipsahtamaan. Käytänkin tilaisuuttani pyytää anteeksi: moikatkaa vaan. Yritän jatkossa olla tarkempi. Toivoisin myös, että tapa tervehtiä työpaikoillakin olisi enemmän tapa kuin harvinaisuus. Itse omassa työssäni liikun paljon ja vastaani tulee paljon muita työntekijöitä. Nostan kättä pystyyn aina kun mahdollista. Varmaan joku saattaa saada moikan useamman kerran päivässä. Parempi se on kuitenkin kuin katsoa toiseen suuntaan välttyäkseen kontaktilta. Heippa! Kirjoittaja on oman elämänsä sankari ja (eli) lähihoitaja.