Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti

Kuin lääkekaapista konsanaan

En katso televisiota. Siitä on jo yhdeksän vuotta, kun sen lopetin. Muutin uuteen asuntooni ja kannoin kyllä television sisälle, mutta antennijohto jäi johonkin. Sen pituinen se. En tiedä, mitä olen menettänyt, mutta tuskin juuri mitään. Nykyään kodissani on jopa kaksi televisiota, vaan ei vieläkään ainuttakaan antennijohtoa – enkä keksi syytä, miksi edes olisi. Ruutua, siis television ruutua, katson silti kyllä – ja paljon. Tarvitsen vain välineen, kuten tietokoneen tai pelikonsolin, joka yhdistää television verkkoon ja sen loputtomaan valikoimaan. Joskus selaan television ohjelmistoa läpi ja ahdistun, jos ajattelen, että olisin vain sen armoilla. Kaupalliset kanavat survovat mahdollisimman helppoa, siis huonoa, viihdettä katsojien kurkuista alas, ja rikas mainostaja kiittää. Niin raadollinen on kapitalistinen televisio, joka toisaalta kielii enemmän meistä ihmisistä kuin erilaisista talousjärjestelmistämme. Jos emme katsoisi kehnoja ohjelmia, meille jouduttaisiin syöttämään jotakin muuta ja mahdollisesti järkevämpää tarjontaa. Sellainen sisältö ei ikävä kyllä taida myydä tarpeeksi hyvin. Televisio itsessään on erinomainen väline. Se saavuttaa – tai ainakin on saavuttanut – parhaimmillaan ison osan suomalaisista samaan aikaan. Ajatuksena tuo on paitsi hieno myös pelottava. Kuvitella, mitä television kaltaisen välineen avulla voisi saada aikaan ilman talousjärjestelmien rajoituksia. Kansakunta voisi mahdollisesti oppia ja sivistyä ja siten myös voida paremmin, jos televisio tarjoaisi yhdentekevän, loputtoman hömpän sijaan hyödyllistä sisältöä ja laadukasta viihdettä. Tämä on toki vain utopiaa. – Jos joltain toiselta tähdeltä katsella vois, kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois, laulaa Gösta Sundqvist Leevi and the Leavingsin legendaarisessa kappaleessa "Tikapuut taivaaseen", ja vaikka tuo kappale ottaa kantaa ilmastonmuutokseen, se kuvastaa yhtä hyvin kapitalismin varjopuolia. Kaupallisen television katsojat ovat raaka-ainetta, joiden aivoista ja silmämunista puristetaan euroja. On meillä toki Yleisradio, eikä kaikki kaupallisen television tarjonta suinkaan ole roskaa, mutta verkossa vaihtoehtoja on – ainakin toistaiseksi – mielin määrin. Sen ei toki pitäisi olla uutinen. Älytelevision sovellukset voivat silti ravistella monet onnettomat hereille lineaarisen television horroksesta. Toisaalta myös verkossa vaanii vaaroja, joita ruokkivat salakavalat algoritmit. Televisiokanavat syöttävät samaa mönjää kollektiivisesti kaikille katsojille, kun taas sosiaalisessa mediassa ja suoratoistopalveluissa käyttäjät saavat omat henkilökohtaiset annoksensa kuin lääkekaapista konsanaan. Meille syötetään sitä, mitä me tahdomme vastaanottaa – pahimmillaan valheellisia uutisia. Verkossa saa kuitenkin tehdä omat valintansa. Television vapaus rajoittuu kaukosäätimeen.