Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live

Muistokirjoitus: Tarinankertoja huolehti ja piti huolen omistaan

Pekka Seppälä 1938–2020 Pekka Olavi Seppälä syntyi Kokemäellä, Ojalantiellä, yhdessä kaksossiskonsa Ainon, kanssa kotonaan 10. elokuuta 1938. Kotona hän myös kuoli 22. huhtikuuta 2020, toiveensa mukaan puolison seuratessa lähtöä vierellään. Pekan, kuten neljän sisaruksensa elämä oli lapsuudessa karua. Isä Einari oli viisi vuotta sotareissulla ja Pekka sisaruksineen eli Lempi-äitinsä kanssa kotona. Arkisin tehtiin töitä ja autettiin äitiä voimien ja kykyjen mukaan. Elämä ei ollut juhlaa. Ulkoisesti elämä näytti ankealta, mutta henkisesti se oli rikasta, siitä huumori ja laaja kaveripiiri pitivät huolen. Kankaantaustan koulu tuli käytyä läpi, kaikki seitsemän luokkaa, mitä siihen aikaan oli tapana. Sotien ja koulun jälkeen nuoruus kului kotipaikassa töitä tehden. Isän kanssa hän teki metsätöitä ja ajoi maitokuskina lähialueen maidot meijeriin. Työt olivat vähissä, joten 1950-luvun lopulla hän lähti Ruotsiin Nyvångiin, jossa pääsi töihin kivihiilikaivokselle. Hän palasi Suomeen, koska armeija piti käydä, Korialla, pioneerina. Armeijan jälkeen vuonna 1959, hän palasi Ruotsiin Eskilstunaan mennen nyt rautavalimoon töihin. Armeijassa olon aikana hän tutustui Ainoon. Aino ja varmaan verikin veti jo takaisin, joten hän palasi pian kotiin. Kihloihin he menivät 1960 ja naimisiin 1961. Lapsia avioliitossa syntyi kolme: Juhani, Lasse ja Pauli. Pekan isä, Einari, myi osan tilasta Pekalle, ja lisäksi he ostivat naapurista pienen maapaikan. Sitä he viljelivät, karjaakin ollessa, lehmiä, sikoja ja kanoja. Tila oli niin pieni, että se ei yksin elättänyt koko perhettä, vaan Pekka meni töihin Starcken Valuun. Aino hoiti kotia, karjan ja vastasi lastenhoidosta. Myöhemmin hänkin siirtyi työelämän palvelukseen ja karjanpito jäi. Elämä oli varsin erilaista 1950- ja 1960-luvulla verrattuna nykyiseen. Työtä riitti. Maanviljely, karjanhoito ja samaan aikaan päivätyö valimossa, ei ollut helppoa. Hän jäi eläkkeelle 1990-luvun puolivälissä. Sen jälkeen hän auttoi poikien perheitä kaikessa mahdollisessa: maanviljelyssä, metsänhoidossa, rakentamisessa, jopa lastenlastenhoidossa. Muutto Tulkkilaan vuonna 2004 ja tilan jättäminen perillisille oli iso muutos. Isä ei ollut mikään järjestöihminen. Seuratalon jälleenrakentamisessa hän oli yksi innokkaimmista talkoolaisista. Hän kiersi metsänomistajia keräten lahjoituksia tukkien muodossa. Eläkeliiton Kokemäen yhdistyksen toiminnassa hän oli aktiivisesti mukana, ollen jopa sen puheenjohtaja. Elämä pysähtyi kuitenkin kuin seinään, kun paljastui vakava sairaus ja sen myötä tulleet kaksi leikkausta vuonna 2008. Jälkimmäinen leikkaus onnistui, ja niiden avulla hän sai vielä lisää elinvuosia. Pekka oli kertoja vailla vertaa, ja osasi siirtää tarinansa myös paperille muiden luettavaksi. Pieni pirunkuje päällä teki kepposia, varsinkin nuorempana. Hänellä oli realistinen suhtautuminen maailman menoon. Silti huolehti ja piti huolen omistaan. Harrastuksena hänellä oli nuorempana haitarin ja vanhempana mandoliinin soittaminen. Pekkaa jäävät muistamaan puoliso, lapset ja lapsenlapset perheineen sekä suuri joukko sukulaisia ja ystäviä. Kirjoittaja on vainajan poika.