Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Verotiedot

”Kerroin, että äiti on nyt enkeli eikä tule enää kotiin” – Kun nakkilalaisen Villen piti kertoa tyttärelleen pahin mahdollinen uutinen, ainoa kysymys oli miksi

Olohuoneen pöydälle asetetussa kuvassa vaalea, hymyilevä nainen katsoo suoraan kohti kameraa. Hän on nakkilalainen Hanna Pistool , kuvassa kaunis, terve ja onnellinen. Sellaisena Hannan tytär Neve sekä Neven isä Ville hänet muistavat. Äitiä ja rakasta vaimoa ei enää ole. Syyskuun 17. päivä Hanna kuoli äkillisesti streptokokkibakteerin aiheuttamaan sepsikseen, eli verenmyrkytykseen. Hän oli 36-vuotias. – Neve joutui hyvästelemään äitinsä puhelimen välityksellä. Ei ollut kuitenkaan millään tavalla mahdollista, että olisin voinut viedä häntä katsomaan Hannaa. Ei hän näyttänyt enää äidiltä, Ville huokaisee. Ville ja Neve soittivat Hannalle jäähyväispuhelun syyskuun 16. päivän iltana. 5-vuotiaalle tyttärelle oli jo kerrottu, että äiti on hyvin sairas ja tekee kuolemaa. – Neve sanoi Hannalle, että hän on maailman paras äiti. Neve sanoi Hannalle, että hän on maailman paras äiti. Toisessa päässä puhelinta Hannan korvalla pitänyt hoitaja kertoi, että potilaan poskille valui kyyneleitä. Silmiään hän ei kuitenkaan enää jaksanut avata. Seuraavana aamuna Ville heräsi kello 05.50. Hän vain tiesi. – Kaksi minuuttia sen jälkeen soi puhelin. Hanna oli poissa. Jalat lähtivät alta. Ville murtui keittiön lattialle itkemään. Miten elämä voi nyt jatkua? Rakkautta ensisilmäyksellä Villen ja Hannan yhteinen taival oli pitkä. Omakotitalon seiniltä löytyvät kuvat kertovat tarinaa onnellisesta eletystä elämästä. – Tapasimme Nakkilan yläasteella vuonna 1997. Olin ensihetkestä alkaen aivan myyty, rakastuin Hannaan heti. Viikkoa myöhemmin Ville uskaltautui pyytämään Hannaa ulos. – Mietin kyllä ensin, että miten noin kaunis tyttö haluaa lähteä ulos minun kanssani. Sitä tuli mietittyä vuosien varrella moneenkin kertaan, Ville naurahtaa. Suhde syveni nopeasti vakavaksi – niin vakavaksi, että jo vuotta myöhemmin pari kihlautui. – Siitä vuosi eteenpäin muutimme yhteen. Parikymppisinä menimme naimisiin Nakkilan kirkossa. Vaikka rakkautta riitti, vuodet pitivät sisällään vaikeitakin aikoja. Hoitajaksi kouluttautunut Ville oli mukana perustamassa lastensuojelulaitosta, jonka toiminnassa hän ajoi itsensä burnoutiin. ”Helpotus” löytyi päihteistä: ensin alkoholista, sitten huumeista. – Työni hoidin, mutta vapaa-ajalla meno oli sellainen sex, drugs and rock’n’roll, Ville kuvailee elämäntyyliään. Syöksylasku päättyi vasta pohjakosketukseen. Vouti vei talon ja autot, moni ihminen käänsi Villelle selkänsä. Hulppea elämä vaihtui portsarin hommiin. Omaisuus kannettiin vuokrakaksioon. – Ainoa joka seisoi vierelläni, oli Hanna. Kun minä kaaduin, hän nosti. Ainoa joka seisoi vierelläni, oli Hanna. Kun minä kaaduin, hän nosti. Irti päihdemaailmasta Baarien ovilla seisoessaan Ville sai nähdä toisenlaisesta näkökulmasta päihderiippuvaisten ja alkoholistien arkea. Se ei ollut kaunista katsottavaa. – Ajattelin, että minä en halua olla tuollainen. Viimeisen vahvistuksen päätös sai vuonna 2013, kun Hanna kertoi haluavansa lapsen. – Ne olivat varmaan kauneimmat sanat, jotka olen kuullut. Olin itse pohtinut asiaa jo pitkään, mutta en ollut saanut suutani auki. Olimme aiemmin yhdessä sopineet, että emme hankkisi lapsia. – Onneksi molempien mieli muuttui. Seuraavassa tammikuussa parin unelma toteutui. – Neven syntymä oli elämäni onnellisin hetki. Tuntui, että mikään ei voisi meitä enää rikkoa. Asumuserosta uuteen alkuun Joulukuussa 2018 Hanna hankkiutui lääkäriin pitkään jatkuneiden oireiden vuoksi. Urheilullisen naisen vatsa turposi oudosti, ja hän oli jatkuvasti uupunut. – Kyseessä oli vesikasvain (haimakysta). Se oli hankalassa paikassa ja tyhjennettiin kahdesti. Toimenpide oli Hannalle todella tuskallinen, eikä hän halunnut tyhjennystä enää kolmatta kertaa. Kasvain päätettiin leikata. – Leikkaus osoittautui haastavammaksi kuin oletettiin. Se vei mukanaan pernan ja osan haimasta. Kuukauden toipilasajan jälkeen Hanna oli jälleen jaloillaan, mutta kaikki ei tuntunut olevan kunnossa. – Hanna oli jatkuvasti kipeä. Hänellä oli todella rajuja mielialanvaihteluita. Hänen päätään särki. Syytä ei vain löytynyt. Lopulta jo lähes vuoden kestänyt oireilu vaati veronsa myös parisuhteessa. Hanna ja Ville päätyivät asumuseroon. – Otimme tavallaan mietintäaikaa sen kesän ja syksyn. Kauniit viimeiset sanat Elettiin torstai-iltaa 5. syyskuuta, kun Hanna soitti Villelle ja pyysi tätä ottamaan Neven luokseen. Pari oli aiemmin samana päivänä käynyt lääkärissä Hannan huonon voinnin vuoksi, mutta lääkäri ei pitänyt tilannetta akuuttina. – Illalla Hanna valitteli kovaa pääkipua. Halusin viedä hänet uudelleen lääkäriin, mutta siihen hän ei suostunut. Hän sanoi menevänsä aamulla normaalisti töihin. Kun Hanna ei perjantai-iltana saapunut katsomaan Neven ratsastustuntia, hälytyskellot alkoivat soida. Monien soittojen jälkeen Ville sai kuulla Hannan ystävältä, että Hanna oli kokenut olonsa hyvin väsyneeksi ja nukkui tämän luona. – Hanna oli ollut jatkuvasti kipeä, flunssaa, kuumetta ja sellaista, joten en ajatellut sen olevan kovinkaan outoa. Ajattelin, että levätköön. Illalla Hanna soitti vielä hyvän yön puhelun. – Se oli viimeinen kerta, kun kuulin hänen äänensä. Viimeiseksi sanoin rakastavani häntä, kuten joka ilta. Sitten puhelu loppui. Puoliltaöin Villen puhelin soi. – Lääkäri kertoi Hannan hakeutuneen sairaalaan. Välittömästi sinne saavuttuaan Hannan tila oli romahtanut, ja hänet oli jouduttu intuboimaan. Lääkärin mukaan tilanne oli kriittinen, mutta vakaa. Hän kehotti Villeä tulemaan vasta aamulla. Huumorintaju säilyi Kun Ville aamutuimaan saapui sairaalaan, vastassa olivat lääkärin vakavat kasvot. Lääkäri istutti Villen alas ja kertoi, että Hannan tilanne oli yön aikana muuttunut huonompaan suuntaan. – Streptokokkibakteerin aiheuttama verenmyrkytys oli aiheuttanut Hannalle vakavan tilan. Sormien ja varpaiden päät olivat jo alkaneet tummentumaan. Raajat olivat menossa kuolioon. Seuraavien päivien aikana Ville asui Hannan sairaalasängyn vierellä. Hän luki kirjoittamiaan runoja, soitti Hannalle rakasta musiikkia ja Neven tekemiä nauhoitteita. – Päivä päivältä kuoliot etenivät ja tilanne paheni. Sairaalan joutumista seuraavana tiistaina hän avasi silmänsä, kun luin hänelle. Kuiskasin että moi kulta, heräsit. Hän hymyili pienesti ja nukahti uudelleen. Tuon jälkeen en enää nähnyt hänen avaavan silmiään. Torstaina Hanna siirrettiin Espoon Jorvin sairaalaan, jossa lääkärit tekivät ainoaksi pelastukseksi katsomansa ratkaisun. – Hannalle tehtiin neliraaja-amputaatio. Kädet amputoitiin kyynärtaipeista ja jalat polvitaipeista. Kun Ville leikkauksen jälkeen saapui sairaalaan, näky oli musertava. – En ollut osannut valmistautua siihen. Kun katsoin Hannaa, tajusin jo jollain tasolla, että peli on pelattu. Tunnistin vaimoni, mutta jokin oli jo poissa. Kun katsoin Hannaa, tajusin jo jollain tasolla, että peli on pelattu. Tunnistin vaimoni, mutta jokin oli jo poissa. Ville vietti Hannan sängyn vierellä pitkän tovin. Jokin sisällä kertoi, että nämä olisivat jäähyväiset. Vaikka Hanna ei avannut silmiään tai puhunut, ilmeet ja eleet kielivät siitä, että Hanna kuuli Villen äänen. – Huumorintajuakin löytyi. Kun sanoin hänelle, että jos et nyt avaa silmiä, niin leikkaan tytön kaljuksi, hän nyrpisti nenäänsä, Ville hymyilee. Viimeiseksi sanoikseen Hannalle Ville lupasi huolehtia Nevestä. ”Sydän sanoi ei” Maanantaina lääkäri soitti Villelle: leikkaus ei ollut pysäyttänyt kuolioiden etenemistä. Ainoa mahdollinen toimenpide olisi amputoida lisää. – Sydän sanoi ei, ja se sama sana tuli ulos myös suusta. Hanna ei olisi halunnut sitä, se ei olisi ollut elämää. Villen kanssa samaa mieltä olivat myös lääkärit. Maanantai-iltana Ville ja Neve soittivat Hannalle jäähyväispuhelun, jonka jälkeen Hanna nukutettiin. Seuraavana aamuna hän oli poissa. Lääkäreiden mukaan kuolema oli kaunis ja rauhallinen. Kotona Nakkilassa Ville sisäisti rakkaansa kohtalon vasta lääkärin soiton myötä. – Vaikka olin valmistautunut jo hetken, se iski lujaa. Kun Neve tuntia myöhemmin heräili, oli Villen kerrottava raskas uutinen myös tyttärelle. – Istutin Neven sohvalle ja kerroin, että äiti on nyt enkeli eikä tule enää kotiin. Hän sai lähes paniikkikohtauksen, jonka jälkeen ainoa kysymys oli miksi. Isi, miksi äidin piti kuolla? – Siihen on vaikea vastata. Pieniä askeleita Hannan lähdöstä on nyt kulunut pari kuukautta. Suru on edelleen tuore, mutta Ville tuntee, että omat jalat kantavat jo. – Olemme Neven kanssa ottaneet pieniä askeleita eteenpäin. Opetelleet tekemään asioita omalla tavallamme, omassa rytmissämme. Vaikeimpia ovat Villen mukaan illat. Silloin ikävä iskee sekä isälle että tyttärelle. Silloin saatetaan kaivaa esiin vanhoja valokuva-albumeita, muistella ja antaa itkun tulla. – Toisinaan tuska tulee kesken arkisten askareiden. Tuntuu, että Hanna saattaa tulla mieleen mistä tahansa. Jostain tuoksusta, laulusta tai vaikkapa Neven ilmeestä. Käytännön asioiden suhteen Ville myöntää, että opeteltavaa vielä on. Vaikka he elivät tiivistä perhe-elämää, tietyt Neven hoitoon liittyvät asiat olivat lähinnä Hannan vastuulla. – En ymmärrä tuon taivaallista pinneistä, pompuloista tai hörhelöistä. Nämä tyttöjen vinkeet ovat ihan oma juttunsa. Viikko sitten Ville sai parturilta tuimaa palautetta Neven hiusten hoidosta – isä kun ei ollut ymmärtänyt shampoon ja hoitoaineen eroa. – Enkä ollut koskaan kuullutkaan mistään selvityssuihkeesta. Ei tällainen kalju ukko ole paljoa sellaisia tarvinnut. Omaa suruaan Ville purkaa runoihin ja kirjoittamiseen. Työn alla on aikuisille suunnattu satukirja siitä, miten leskeksi jäänyt yksinhuoltajaisä räpiköi eteenpäin. – Neve totesi hiljattain, että mun isi osaa olla äiti. Se oli kauniisti sanottu, ja siitä sain myös kirjalleni nimen.