Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live

En astele katuja tukka pystyssä, mutta hiukseni nousevat aina tuon tuosta pystyyn

KOLUMNI Elämme niitä aikoja, jolloin sopii puhua heijastimista, polkupyörän valoista ja polkupyörän kypärän käytöstä. Itse asiassa pelkään pahoin tämän olevan ikuisuusaihe. Siis sen lisäksi, että noiden käyttämättä jättäminen voi viedä ajasta ikuisuuteen. Syy, miksi tämä minua koskettaa, on se, että ajan autolla paljon ja myös työssäni. En siis astele katuja tukka pystyssä, mutta hiukseni nousevat aina tuon tuosta pystyyn säikähtäessäni pimeää pyöräilijää tai jalankulkijaa valaisemattomalla tai huonosti valaistulla tiellä. On oikeastaan nurinkurista, että joutuu pelkäämään moista törmäystä. Jokainen autoilija tietää, että sillä hetkellä, kun kapealla sivutiellä tulee toinen auto vastaan, ei näe muita tiellä liikkujia. Ei varsinkaan silloin, jos muut kulkevat ilman heijastimia tai valaisimia. Lopputuloksen voi vain arvata. Tähän asti on ollut tuuria tuon ajoituksen suhteen, mutta joskus on tullut tunne, että se voi osua kohdalle siinä missä loton neljä oikein ja varanumero. Moinen onnettomuus taitaisi olla negatiivinen seitsemän oikein. Ne harvat kerrat, kun kuljen pyörällä, laitan lyhyellekin matkalle kunnon turvaliivit ja pyöräilykypärän, ja sytytän valoisanakin aikana vähintään takavalon. Ilman noita tulee väistämättä tunne, että minua ei huomata ja joku ajaa päälle. Olen ainakin itse tehnyt sen, mitä tehtävissä on. Kypärän käytölle on ollut perusteita parikin kertaa. Toinen oli klassinen musta jää pimeällä tiellä. Sen havaitsemiseen eivät riittäneet edes tuplaetuvalot. Toinen olikin jo hivenen taitoa vaativa. Ajoin polkupyörällä toisen perässä ja yhtäkkiä ehdin näkemään kolatölkin poikittain maassa. Etupyörä ajoi sen päältä. Seuraavassa hetkessä vauhti pysähtyi kuin seinään, ja tein polkupyörän kanssa suorin vartaloin voltin eteenpäin. Oli muuten jännä tunne. Tölkki oli tarttunut renkaaseen ja hirttänyt kiinni etuhaarukkaan. Yrittäkää tehdä perässä. Molemmilla kerroilla ilman kypärää olisi päässä ollut vähintään kuhmu. Välillä olen pohtinut, pitäisikö sitä oikein alkaa hyväntekijäksi ja jakaa heijastimia niille, joilla sellaista ei ole. Erehdytte, jos ajattelette moisen teon olevan vain toisen parhaaksi. Tekisin niin myös ajatellen itseäni, jotta minun ei tarvitsisi ajaa sydän pamppaillen. Olen kyllä pohtinut sitäkin mahdollisuutta, että tuo tulkittaisiin loukkaukseksi. Ihmiset, kun eivät aina tykkää, että neuvotaan. Ottakaa nyt kuitenkin tämä vakavasti. Kiitos. Kirjoittaja on oman elämänsä sankari ja (eli) lähihoitaja.