Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Eurovaalikone

Mielipide: ”Sotaorpojen kohtalo on jätetty oman onnensa nojaan – Vaikenemisen kulttuuri jatkuu edelleen”

MIELIPIDE Kansallinen veteraanipäivä on sotaveteraanien kunniaksi 27. huhtikuuta vietettävä juhlapäivä. Lapin sota ja samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi 27. huhtikuuta 1945. Kansallista veteraanipäivää ei vietetä voitonjuhlana, vaan sillä on kaatuneiden muistopäivääkin rauhanomaisempi luonne. Isäni kaatui jouluaattona 1939. Hän oli lunastanut pienen tilan vuotta aikaisemmin. Äidille jäivät velat ja kolme pientä orpoa veljestä, minä nuorimpana runsaan kahden vuoden ikäisenä. Kaiken kukkuraksi tilalta vietiin vielä hevonen, reki ja moottoripyörä armeijan käyttöön. Meillä oli puutetta varsinkin vaatteista, kengistä ja suuhun pantavasta. Naposteltavaa keräsimme marjaisilta kankailta, hilla- ja karpalosoilta sekä sienimetsistä. Pakastin oli tuntematon käsite ja sähköttä turha kapine. Talvella aitassa kaikki tarvikkeet olivat jäässä. Puolukkaa vuoltiin saavista kirveellä. Paukkupakkasilla sisällä ovensuussa oleva vesisaavi oli aamuisin usein jäässä. Vällyjen alla tarkeni silti hyvin nukkua. Kaikesta huolimatta elimme onnellisen lapsuuden. Maaseudun syrjäkylällä saimme elää kaikessa rauhassa. Nykyajan mukavuuksista emme osanneet edes uneksiakaan. Rauhan tultua äitimme meni seuraavana vuonna uusiin naimisiin ja sai vihdoinkin apua lastensa huoltamiseen. Emme kutsuneet häntä koskaan isäksi saati isäpuoleksi. Hän oli meille etunimensä mukaan ”Ilmari”. Varmaankin yhtä hyvä kuin oma isäni olisi konsanaan ollut. Isä, sille sanalle ei minulla ollut vuosikausiin mitään tunnearvoa tai käyttöä. Vasta aikuisena sain konkreettisesti kokea, mistä olin aikoinani jäänyt paitsi. Melkein siinä kyynel tipahti poskipäille, kun omat tyttäreni kapusivat syliini ja kuiskivat hellästi korvaani, isä rakas. Kenties olen sanonut omalle isällenikin samoin, sillä niin ihanalta se tuntui. Sotaorvot ovat kokeneet Suomen historian vaikean ajan omassa selkäytimessään. Vähäistäkin sosiaaliturvaa kadehdittiin. Työtä piti tehdä lapsesta alkaen heti kun kynnelle kykeni. Äidit olivat tiukoilla, köyhyys ja koulunkäynnin vaikeus olivat todellisuutta, mutta isän puute oli tietysti pahinta. Ei siinä silloin pohdittu lapsen elämän kuormittavuutta eikä järjestetty kriisiapua. Kaikesta huolimatta meistä tuli selviytyjiä. Oli pakko, sillä omillaan oli tultava toimeen aina, oli sitten maksettavana auto-, asunto- tai opintolaina. Kaatuneitten Omaisten Liitto käynnisti vuonna 2009 projektin, jonka tavoitteena oli kerätä tiedot Suomen sotaorvoista yhteiseen rekisteriin. Liiton yhtenä tavoitteena oli kiinnittää valtiovallan huomiota sotaorpojen aseman tunnustamiseen sotaorporekisterin myötävaikutuksella. Monivaiheisen prosessin tuloksena syksyllä 2013 valtiovalta antoi kunnianosoituksen sotaorvoille pääministerin sosiaali- ja terveysministerin allekirjoituksella. Seuraavana vuonna saimme liitoltamme sotaorpotunnuksen. Hyvä näin. Juhlapuheet saavat kuitenkin vielä odottaa vuoroansa puhumattakaan muista unhoon jääneistä toimenpiteistä. Tiimalasissa uhkaa vain hiekka valua loppuun. Ähtärin yhteiskoulussa luokallani ollut Liisa Leppävuori on kirjoittanut Sodan muisto elää meissä -nimisessä kirjassa: "Jään odottamaan mielenkiinnolla mitä sotaorpotunnus saa aikaan. Nyt ainakin voimme puhua asioista, joista vaiettiin. Isäni haudan vieressä on Kauno Collinin hauta. Koskaan en kouluaikana tajunnut, että luokkatoverini Matin isä ja isäni haudat ovat lähekkäin. Asioista, ainakaan sotaorpoudesta ei muutenkaan puhuttu." Nykyisin uskalletaan vihdoinkin kiittää sotaveteraaneja. Ilman heitä ja heidän aikalaisiaan ei olisi olemassa tätä Suomea, jossa nyt saamme elää. Kaatuneita sankarivainajia kiitokset eivät enää tavoita, mutta he ovat tänäänkin syvän kiitoksemme ansainneet. Sen suurempaa uhria ei voi antaa isänmaan puolesta kuin oman henkensä. Sotaorpojen kohtalo sen sijaan on jätetty oman onnensa nojaan. Vaikenemisen kulttuuri jatkuu edelleen. Lastenlapseni ovat valistaneet minua, ettei nykyajan nuoriso ajattele samalla tavoin kuin heidän isovanhempansa aikoinaan. Niin se maailma vain muuttuu. Heillä on nyt toisenlaiset ongelmat pähkäiltävänä. Maahamme on viime vuosina pakolaisten joukossa tullut myös useita sodan kauhut kokeneita lapsia. Moni heistä on sotaorpo. Lapsi on syytön kärsimyksiinsä. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan jokaisella lapsella on oikeus elämään. Huominen on tulevaisuutta ja täynnä toivoa, mutta toisaalta todella lohdutonta, jos tulevaisuus on hämärän peitossa. Kirjoittaja on ähtäriläinen sotaorpo Harjavallasta.