Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live

Harry Viita oli yksi nuorista, jotka valtasivat Anniksen itselleen – Sittemmin hän perusti Satakuntaan kaksi kunnianhimoista teatteria, joista toinen esittää venäläisiä klassikoita Kokemäellä

Kolme vuotta sitten Kokemäelle perustettiin kunnianhimoinen teatteriryhmä, joka esittää muun muassa Gogolin ja Tšehovin näytelmiä. Viime syksynä Kulttuuriyhdistys Kaiku esitti Aarresaarta . Kuinka on mahdollista, että vähän yli 7 000 asukkaan kaupungissa pääsee katsomaan Tšehovia, kun Porin ja Rauman suuret teatteritkaan eivät nykyään rohkene tarttua venäläisiin klassikoihin? Sitä täytyy lähteä kysymään Kokemäelle hattupäiseltä herralta nimeltä Harry Viita . Kulttuuriyhdistys Kaiku on jo toinen teatteri, jota hän on ollut perustamassa, sillä hän on myös yksi porilaisen Contaktin perustajajäsenistä ja pitkäaikaisista kantavista voimista. 15 viime vuotta Viita on asunut Kokemäellä, mutta sitä ennen hänet tunnettiin teatteriaktiivina Porissa. Hän aloitti näyttelemisen parikymppisenä Porin teatterinuorissa. Hän kuuluu joukkoon, joka valtasi Anniksen vuonna 1980. Porin teatterinuorilla ei ollut tiloja toiminnalleen, joten nuoret valtasivat käyttöönsä tyhjän teollisuuskiinteistön Annankadulta. Mukana valtauksesta oli tulevia kulttuurialan ammattilaisia, muun muassa Erja ”Elli” Lehtonen , Perttu Suominen , Jorma Tommila ja Noora Männistö . Viita kertoo, että valtaajat olivat luonnollisesti huolissaan, että poliisi häätää heidät pois. Valtaus sujui kuitenkin täysin rauhanomaisesti. – Vietimme siellä useamman yön kakkoskerroksessa. Meitä oli paikalla paljon, jotta sitä ei tultaisi ottamaan meiltä pois. Siellä oli bändiporukoita ja muuta nuorisoa paikalla, Viita muistelee. Kun nuoret saivat luvan tilan käyttöön, he rakensivat sinne talkoilla teatteri- ja bänditiloja. Siellä soittivat Dingo, Yö ja Mamba sekä muun muassa Sielun veljet ja Lapinlahden linnut. Viita soitti itsekin rumpuja. – Jossain jameissa vaihdettiin Quupan kanssa rumpuja. Hän löi mulle kapulan, että se on nyt sun vuorosi. Annis oli sellainen sulatusuuni, jossa kaikki hengasivat. Rakennuksessa oli aikaisemmin toiminut ompelimo. – Sieltä löytyi pitkän aikaa ompelukoneiden neuloja. Muistan, kun jossain produktiossa piti kaatua ja huomasin, että jokin kiiltää valossa. Taas löytyi neula, Viita kertoo. Hän toivoo, että Anniksen toiminta voisi jatkua ennallaan. – Se on 40 vuodessa osoittanut, kuinka tärkeä se on, ja kuinka paljon sieltä on tullut erilaisia bändejä ja taiteilijoita. Nuorilla mahdollisuus tehdä Anniksella mitä vain: maalata, soittaa, näytellä, lavastaa, puvustaa, vain mielikuvitus on rajana, Viita sanoo. Päivätyönään Viita on työskennellyt elämänsä aikana monissa tehtävissä, muun muassa varastotyöntekijänä, lihamiehenä ja hitsausoperaattorina. Siinä sivussa hän on tehnyt 40 vuoden uran harrastajateattereissa. Vuonna 1988 hän oli yksi Contakti-teatterin perustajajäseniä. Teatteri toimi vuosien varrella monenlaisissa tiloissa, joita remontoitiin milloin missäkin. Contakti-vuosilta Viidalle jäi erityisesti mieleen näytelmä Viikkarin iloiset rouvat 1990-luvun alkupuolelta. Paikallistettu Shakespeare -klassikko esitettiin Ilmari Holmlundin vanhan leipomon pihassa, jonne rakennettiin nouseva katsomo. Näyttelijät opiskelivat näytelmää varten murrepiirissä vanhaa 50-luvun Porin murretta. – Siitä kesästä alkoi Contaktin nousu. Sen jälkeen ihmiset tiesivät, keitä me olemme, Viita muistelee. Esityksissä sattui kaikenlaista. Simo Ojasen kirjoittamassa Posliininukke -näytelmässä Paul Salonen esitti pääroolia eli Tšaikovskia ja Viita hänen palvelijaansa. Vierailulla Mikkelissä näyttämöllä oli palmuja suurissa ruukuissa, ja yksi ruukuista kaatui kesken näytelmän. – Tunsin näytelmän, ja tiesin, että siinä on sopiva väli toimia. Menin hakemaan näyttämöltä ensin palmun pois ja sitten putsaamaan multia. Käytin roolia palvelijana hyväkseni. Yleisö luuli, että se kaikki kuului näytelmään. Porissa Taidekoululla pidetyssä esityksessä Salonen puolestaan loukkasi kätensä pahasti ja Viita vei hänet verta valuvana sairaalaan ensiapuun. Yleisö jäi odottamaan. Sairaalassa meni jonkin aikaa, sitten paikattu Salonen ja Viita palasivat, ja näytelmä jatkui. Kokemäelle Viita muutti rakkauden eli kokemäkeläisen vaimonsa Tarja Uusitorpan takia. Hän on nauttinut Kokemäen rauhasta, kauniista maisemista ja koiralenkeistä. – En olisi ikinä kuvitellut, että kaupunkilaispoika nauttii, kun pääsee metsän ja veden ääreen. Kulttuuriyhdistys Kaikua hän suunnitteli pitkään. Yhden oivalluksen hän sai Teatteri Reposaaressa. Jos Helsingistä tultiin bussilla teatteriin Porin Reposaareen, miksei linja-auto voisi tuoda yleisöä myös Kokemäelle? Nyt Kulttuuriyhdistys Kaiku on kolmevuotias, ja toteuttanut kolme näytelmää: Gogolin Mielipuolen päiväkirjan , Bengt Ahlforsin Viimeisen sikarin sekä Aarresaaren . Ensi keväänä se esittää Tšehovin Vanja-enon . – Näyttelijät hykertelevät, koska siinä päästään rooleissa ihmisen syövereihin viimeisen päälle. Mistä tulee rohkeus näin kunnianhimoisiin näytelmävalintoihin? Kaupunginteatteritkin keskittyvät Satakunnassa suurelta osin yleisön suosimiin komedioihin, musikaaleihin, musiikkinäytelmiin ja rikosmysteereihin. – Pienen on pakko uskaltaa ottaa enemmän riskejä. En näe mitään järkeä lähteä samoille linjoille isojen talojen kanssa, vaan tartumme mieluummin vaihtoehtoihin, Viita vastaa. Aluksi kulttuuriyhdistys toimi Stadiumin tiloissa, mutta nyt sillä on katsomo vanhassa käräjäsalissa. Yleisö on löytänyt tiensä teatteriin Kokemäellä vaihtelevasti. Viimeinen sikari veti Viidan mukaan hyvin yleisöä, yhteensä lähes 700 katsojaa. Aluksi väkeä tuli nihkeästi, mutta vähitellen puskaradion houkuttamana katsojia tuli yhä enemmän. Aarresaaressa yleisöä on ollut osassa näytöksiä niukasti, mutta loppupään näytöksiin lippuja on varattu paremmin. Kaupunki on tukenut yhdistystä maksamalla osan vuokrakuluista. Osa yhdistyksen jäsenistä on laittanut myös omia rahojaan likoon, jotta tilavuokra on saatu maksetuksi koko vuodeksi. Yhdistykselle on ostettu myös oma valo- ja äänitekniikkalaitteisto. Teatteri on Viidalle harrastus mutta myös elämäntapa. – Kun menemme vaimon kanssa katsomaan jotain näytelmää, hän pyytää, etten puhuisi väliajalla jostain roolisuorituksesta. Hänellä menee katsontanautinto pilalle, kun rupean arvostelemaan kesken näytelmän, Viita kertoo. Elokuvaa katsoessaan hän puolestaan saattaa alkaa arvostella leikkausvirheitä. Tietynlainen tapa katsoa maailmaa pysyy mukana koko ajan. – Ei tätä voi tehdä puolivillaisesti, vaikka tämä on harrastus. En pysty tekemään vasemmalla kädellä. Jos tehdään, sitten tehdään viimeisen päälle, Viita sanoo. Harry Viidan haastattelu on julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Kansassa 16. lokakuuta 2019.