Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live

Muistatko, kun kokemäkeläinen metsästäjä kaatoi villisian? ”Ajattelin, että tässä voi käydä huonosti, eli eläin saa minusta vainun”

Mika Rantala pääsi toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa, kun hän kaatoi Kokemäellä villisian viime viikon torstaina. Hän kertoo käyneensä torstaiaamulla täydentämässä kolme ylläpitämäänsä riistan ruokintapaikkaa ja huomanneensa, että edellisenä yönä yhdellä niistä oli vieraillut kaksi villisikaa. – Keskustelin metsästystä harrastavan kaverin kanssa, onko nyt hyvä aika mennä kyttäämään villisikaa. Hän sanoi, että ne käyvät yleensä kahtena ehtoona ruokintapaikalla, ja sitten vaihtavat paikkaa, Rantala kertoo. Metsämies oli itsevarma siitä, että hän myös saisi saalista. – Kun kävin kaupassa, kerroin puhelimessa kaverille, että minulla ei ole nyt aikaa jutella, koska minun täytyy lähteä kaatamaan villisika. Peurakopilla Mika Rantala oli torstaina alkuillasta, puoli viiden aikaan. Tuntia myöhemmin ruokintapaikalle saapui kaurislauma. Myöhemmin ruokintapaikalla kävi myös rusakoita. Kun illalla puoli kahdeksan aikaan paikalle saapui peuroja, alkoi tapahtua. – Ne olivat siinä jonkin aikaa rauhassa. Sitten ne alkoivat katsella Ilmijärven suuntaan niin, että siellä on jotain. Tiesin, että siellä on joku muu eläin kuin peura, Rantala kertaa. Villisika oli saapumassa ruokintapaikalle. Rantala muistelee eläimen lähestyneen kuin juna. Perässä tuli vielä toinen. – Pienempi villisika tuli viivana ruokintapisteelle. Selvästi suurempi sika tuli 50 metriä perässä, ja pysähtyi kolme kertaa katsomaan peurakoppiin päin. Ajattelin, että tässä voi käydä huonosti, eli eläin saa minusta vainun. Suurempi eläin katosi näkyviltä juureskasan taakse. Rantala muistelee, miten häneen alkoi iskeä ahneus: Molemmat villisiat pitäisi ampua. – Pienempi oli hyvin kylki minuun päin. Tein päätöksen, että teen ainakin jonkun sikakaadon. Ajattelin, että on oltava tarkka ja osuttava kaularankaan, ettei minun tarvitse lähteä hakemaan puskista haavoitettua eläintä, hän kertoo. Laukaus säikäytti toisen eläimen kokonaan pois. – Seurasin kopista vartin verran, kuoliko ampumani villisika. Jos sitä on ammuttu huonosti, se tulee päälle. Lopulta totesin, että se on kuollut. Loppuviikolla Mika Rantala vei villisian pään täytettäväksi. Villisikakarjun iäksi arvioitiin kolme ja puoli vuotta ja painoksi noin sata kiloa. – Saan siitä uuden muiston seinälle. Olen seuraillut viisi vuotta villisikojen liikkeitä ja haaveillut, että eläin osuisi kohdalle. Huomattavaa on se, että viimeksi Kokemäellä ammuttiin villisika vain muutama viikko sitten. Rantalan mukaan kannan kasvusta ei kuitenkaan pidä olla vielä huolissaan. – Lähellä Kokemäen rajaa Huittisten puolella on nähty kymmenen villisian lauma. Jos niitä on vielä kahdeksan jäljellä, niitä saadaan metsästää jatkossakin. Kanta alkaa nyt kasvaa, ja tätä vauhtia niitä on muutamassa vuodessa kymmeniä. Suurin riski villisioissa on se, että ne voivat levittää sikaruttoa. Suomessa tautia ei ole tavattu, toisin kuin esimerkiksi Virossa ja Venäjällä. – Sikafarmarit pelkäävät sikaruttoa. Jos sitä tavataan täällä, sikatalous päättyy siihen. Toki villisiat näkyvät arjessa jo nykyisin: Ne ovat aiheuttaneet liikenneonnettomuuksia. – Maataloudelle ne eivät vielä ole uhka. Hirvet sen sijaan aiheuttavat tuhoja, Rantala kertoo. Kokemäkeläinen edustaa Tuomaalan Erä-Veikkoja. Hän pitää asuinpaikkaansa metsästäjän unelmana. Esimerkiksi juuri villisian kaatopäivänä hän seurasi terassiltaan kolmen ison hirvisonnin liikkumista. – Jos tappaminen olisi himo, täällä saisi olla joka päivä kädet veressä. Olen harrastanut vuosikymmenet riistanhoitoa ja runsasta ruokintaa. Se on tuottanut sen, että jos haluan ampua, saan aina jotain. Mutten joka kerta edes halua, Rantala kertoo. – Pisin yhtäjaksoinen kyttäykseni on kestänyt 14 tuntia, ja sen tuloksena tulin kotiin peurapukki kainalossa. Rantala painottaa myös kestävän kehityksen merkitystä: Seuraavaksi vuodeksi pitää jättää siemen, eli viimeistä eläintä ei saa ampua. – Ruokintaan menee aikaa, kun joka toinen päivä kierrän ruokintapaikat. Se on parin tunnin lenkki, hän sanoo. – Olen kantanut niihin tälläkin metsästyskaudella 18 tonnia juureksia ja monta tonnia viljaa, mutta eläimiä on myös hieno katsoa ja elää riistan keskellä, hän miettii. Juttu on julkaistu Sydän-Satakunnan verkkosivuilla alun perin 21. joulukuuta 2019.