Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live

Olen itkenyt bloggaajan eroa useammin kuin kerran

Milloin viimeksi itkit, kysytään Sydän-Satakunnan Terve-haastattelussa. Joillakin itkuista on aikaa, kaikki eivät ehkä tarkkoja ajankohtia ja syitä halua kertoa. Minä itken usein. Viimeksi silmäni kostuivat aamulla, kun luin Helsingin Sanomista Jari Kylmän haastattelun liittyen toivoon. Hän mainitsi syöpäsairaan tytön, joka ei enää pysynyt hevosen selässä eikä voinut jatkaa rakasta harrastustaan. Niinpä tytön isä otti tämä syliinsä, ja he nousivat yhdessä hevosen selkään. Lapsena itkin paljon. Liikuntatunneilla Tulkkilan koulun salissa sain pari kertaa pallon päähäni. Silloin itku vain tuli, sitä ei voinut estää. Se ärsytti ja nolotti. Pakenin välinevarastoon itkemään tai epätoivoisesti pidättelemään itkua. Nykyään itken ihmisten ilkeyttä ja ymmärtämättömyyttä. Itken, kun kaltoin kohdeltu löytää rakkautta tai kun rakkaus löytää hänet. Itken ikävästä, pelosta, kauneudesta. Kerran kotiimme juoksi naapurista miehensä pahoinpitelemä nainen. Hän oli paljain jaloin ja kaikin tavoin taipunut, murtunut. Tilanteen mentyä vaadin saada viettää hetken yksin. Se piti itkeä pois. Mieheni ihmettelee, kun itken kaunista laulua tai sumuista merta. Ei se aina ole varsinaista itkua vaan ehkä herkistymistä, tuntemista. Olen kertonut hänelle, että silloin kannattaa antaa itkeä, se menee kyllä ohi. Eräänä keväänä itkin vähän kun huomasin, että kerran kuolleeseen sitruunapuuhun oli kasvanut pienenpieni lehti. Taannoin eräs ystäväni sanoi, ettei ole ikinä nähnyt minun itkevän. Siis ikinäkö? Minähän itken tämän tästä. Mutta aikuisena itkua voi pidätellä ja itkeä sitten kotona, yksin tai kaksin. Arki helpottuu, kun ei tarvitse parahtaa itkuun jokaisesta päähän lentävästä pallosta, se on selvää, mutta jossakin vaiheessa itku pitää muistaa päästää ulkoilemaan. Ajan kuluessa itkemättömät itkut nimittäin kasaantuvat möykyksi. Muut eivät sitä ehkä huomaa, mutta kun kaikki eivät osaa tai jaksa itkeä itse, minä itken heidän puolestaan. Bloggaajan eroakin olen itkenyt, useamman kerran. Onhan se vähän hupsua, ja nykyään pyrin välttämään niin voimakasta samastumista. Jos en ole muutamaan viikkoon itkenyt, pitäisi minun huolestua. Itku on itselleni merkki siitä, että olen läsnä. Jos minulla on mennyt liian lujaa joitakin viikkoja, se voi päättyä vain itkuun. Puhdistavaan itkuun. Olen kuullut, että joillakin loma alkaa aina itkulla – itketään, kun siihen on aikaa. Kävin eilen pitkällä kävelylenkillä. Oli hiljaista, päivästä vielä suriseva pääni tyhjeni pikku hiljaa, ja kaikkialla tuoksui kauneus – hiljaa alkava syys, sen kosteus. Kuulin omenoiden kasvunarinan puissa, vadelmat mollottivat oksillaan täysinä ja kypsinä, joki virtasi. En minä sitä itkenyt, mutta herkistyin hieman. ”Jos en ole pariin viikkoon itkenyt, pitäisi minun huolestua.”