Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live

”Ei ikinä siinä paikassa leipää syödä”, sanottiin Vaskunmaasta 1860-luvulla – Maailma muuttui ja sata vuotta myöhemmin elintaso mahdollisti jo ihmisten ”laiskana oleilun rannoilla”

LUKIJALTA Vaskunmaalla tarkoitetaan Sääksjärven länsiosassa olevaa maa- ja vesialuetta, joka vielä runsaat sata vuotta sitten kuului Huittisten pitäjään ja oli Huittisten Sammun kylän Takkulan talon omistama ulkopalsta. Nykyisellään suuri osa sanotusta alueesta käsittää 1950–1970-luvuilla rakennettuja vapaa-ajan asuntoja tai on muutoin vapaa-ajan toiminnon tai metsätalouden käytössä. Jäljempänä olen kertomassa tämän alueen varhaista historiaa keskiajan lopulta 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Vaskunmaan tarina voidaan aloittaa huittislaisten 1400- ja 1500-luvuilla Huittisista rannikolle tekemistä erä- ja kalastusmatkoista. Matkareitti kulki tällöin tavanomaisesti nykyisen Kauvatsan kautta Sääksjärvelle ja edelleen Kullaan Palukselle ja Harjakankaalle päätyen rannikolla Ahlaisiin, joka edelleen kantaa muistona noista ajoista ruotsinkielistä nimeä Hvittisbofjärd (”huittislaisten selkä”). Huittislaisten vanhoja eräomistuksia ja nautinta-alueita olivat tuossa vaiheessa reitin varrella muun muassa Kulkkila ja Vaskunmaa Sääksjärven rannalla ja edempänä Kullaalla Palus ja Joutsijärvi. Maanomistusolot olivat 1500-luvun alussa ja vielä aina 1700- ja 1800-lukujen vaihteeseen saakka sillä kannalla, että pelto- ja niittymaat olivat eri talojen yksityisomaisuutta, mutta kaikki metsämaat ja takamaat olivat koko kyläkunnan yhteisiä ja niitä sai kukin kyläkunnan talo käyttää vapaasti. Ajan myöten kyläkunnan suurimmat talot pyrkivät saamaan kaupoilla tai muilla järjestelyillä yksityisomistukseen tietyn metsä- tai takamaapalstan. Tätä myöten Sääksjärven länsirannalla sijainneesta alueesta tuli Huittisten Sammun kylän suurimpiin taloihin kuuluneen Takkulan nautintaa. Myöhemmin tuo ulkopalsta tunnettiin ”maakuntana” tai lyhyesti ”maana”, tässä tapauksessa Vaskunmaana. Vastaavanlainen ulkopalsta oli Vaskunmaan lounaispuolella ollut Kokemäen Kakkulaisten kylän Hyytin talon takamaa, joka sai nimekseen Häyhtiönmaa. Metsien arvo ja merkitys oli 1500–1700-luvuilla varsin vähäinen, mutta sen sijaan Vaskunmaa järven rannalla tarjosi hyvät mahdollisuudet niin kalastukseen kuin metsästykseenkin. Ensimmäiset rakennukset sanotulla alueella olivatkin kala- ja eräpirttejä tai -kotia, joilta käsin oli mahdollistaa kalastaa järvellä. Alueen metsissä oli tuolloin myös karhuja, susia ja ilveksiä muusta riistasta puhumattakaan metsästäjien saalistettavina. Sääksjärven alueella käytiin 1500- ja 1600-luvuilla Kokemäen ja Huittisten hallintopitäjien välillä kiistaa järven kalastusoikeuksista ja siihen rajoittuneiden alueiden nautinnasta. Vuonna 1652 Huittisiin vanhastaan kuuluneen Vaskunmaan rajoiksi vahvistettiin Tynnyrikivi, Vaskuunvira, Madekallio ja Hämeenlahti. Talollisten perintötiloille myönnettiin vuonna 1743 oikeus perustaa tiluksilleen torppia (”… talollisella on perintötilaansa omistusoikeus, olivat ne olemassa olevia torppia ja viljeltyjä tiluksia tai sellaisia, jotka tästä lähin tiluksille raivataan”). Ensimmäinen torppa perustettiin Vaskunmaalle 1700-luvun loppuvuosikymmeninä. Perustamisvuodesta on osin epäselvyyttä, mutta joka tapauksessa Salonpään torppariksi tuli vuoden 1791 tienoilla Kullaalta järven rannalle muuttanut Juho Juhonpoika (s. 1760 ja k. 1831). Tätä ennenkin Salonpää on mainittu Kauvatsan vuosien 1768–1781 ja 1781–1793 rippikirjassa, jolloin torpparina olisi ollut Johan Mattsson (s. 1754, kuolinvuodesta ei tietoa). Torppa oli täten alueella vanhin, ja sanotulla perusteella Vaskunmaa saatettiin tuntea myös Salonpään maakuntana. Seuraava alueen torppa perustettiin 1810-luvun alussa, jolloin Kuovi-Jaakolan torppariksi tuli edellä mainitun Juho Juhonpojan poika Jaakko Juhonpoika (s. 1790 ja k. 1852). Tätä seuraavaa torppaa saatiin odottaa sittemmin puoli vuosisataa siihen saakka, kunnes vuonna 1864 Kullaan Ahmauksen kylän Haukkaniemen torpasta tuli Vaskunlahden torppariksi Jooseppi Vilhelminpoika (s. 1832 ja k. 1898). Sukulaissuhteilla lienee tässäkin tapauksessa ollut asuinpaikan valinnassa merkitystä, sillä Joosepin äiti oli Leena Juhontytär Salonpää (s. 1793, kuolinvuodesta ei tietoa). Vaskunmaan torppien maat eivät olleet viljelysten kannalta parhaimpia, sillä ne olivat kivikkoisia ja kovia. Olihan eräs torpan paikkaa etsinyt todennut aikanaan 1860-luvulla seudun karuudesta, että ”ei ikinä siinä paikassa leipää syödä”. Alueen soista voitiin kuitenkin raivauksen ja ojituksen kautta sitkeällä työllä saada viljelyksiä siinä määrin, että niitä oli Kuovi-Jaakolassa ja Vaskunlahdessa kummassakin 3–4 hehtaaria. – Vaan kun siellä viitsii tonkia, niin sieltä saa ruokansa, totesi myöhemmin Kustaa Kuovi elantonsa perustasta. Navetasta sai maitoa, ja voi kirnuttiin kotona. Vaatimattomaan elinympäristöön tottuneet lampaat tuottivat villaa ja lihaa ja vuohet, ”kutut”, maitoa, josta voitiin tehdä maukkaita juustoja. Iltaisin tehtiin puutöitä ja kehrättiin ja kudottiin pienen öljylampun valossa. Koska torppien peltoala oli vähäinen, oli sivuelinkeinoilla myös merkitystä. Särpimeksi antoi Sääksjärvi kalaa, joskus isojakin vonkaleita, joita riitti niin omaan tarpeeseen kuin myytäväksikin. Myös rapuja oli 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä järvessä tynnyrikaupalla ja niitä myytiin tukkuostajan välityksellä aina Venäjälle saakka, kunnes rapurutto tuhosi vuonna 1908 järven rapukannan. Kalastaminen järvellä edellytti veneitä, joita vanhastaan tehtiin Sääksjärven rantatorpissa. Salonpää, Kuovi-Jaakola ja Vaskunlahti olivat Huittisten Sammun kylän Takkulan talon torppia, joiden oli maksettava torpanoikeuksistaan isäntätalolle vuokraa eli ”veroa”. Torpat olivat sen verran kaukana isäntätalosta, että taksvärkki eli vuokran suorittaminen työnä ei juurikaan tullut kysymykseen. Sen sijaan Vaskunmaan torpat suorittivat veronsa taloon luonnontuotteina. Niinpä Kuovin torpasta tehtiin taloon muun muassa 40 paria vihtoja, koivuisia anturapuita ja kolihiiliä, ja järvestä pyydettiin mateita ja muuta kalaa sekä rapuja taloon vietäviksi. Verot vietiin Huittisiin hevosella talvella, järvien ja soitten jäädyttyä. Matkaa yhteen suuntaan kertyi tällöin noin 35 kilometriä, joten yhden ja saman päivän aikana kotiin ei välttämättä ehditty. Torppareilla oli oikeus käyttää torpan alueen metsiä vain kotitarpeeksi, ei myytäväksi. Joissakin tapauksissa viimeksi mainittuakin tapahtui ja torppari saatettiin tuomita metsänhaaskauksesta oikeudessa vesi ja leipä -rangaistukseen. Isäntätalolle kuuluvat metsät tarjosivat kylläkin torppareille työtä, sillä he toimivat isäntätalon lukuun metsänvartijoina ja hakkasivat osoituksen mukaan metsästä puita ja kuljettivat niitä ilmoitettuun määräpaikkaan. Tukkeja voitiin myös uittaa Sääksjärveä ja Kauvatsanjokea pitkin Kokemäenjokeen ja edelleen joen suussa olleille sahoille. Torpparit myös polttivat metsissä sysimiiluja ja kuljettivat puuhiiliä Leineperin ruukkiin, joka tarvitsi paljon hiiltä rautamalmin pelkistysprosessissa. Tästäkin oikeudesta torppari maksoi Takkulan talolle pari kappaa verona. Vanha talvitie kulki 1800-luvulla Sääksjärven yli Kuovin kautta edelleen aina Poriin saakka. Tällä tiellä oli talvisin vilkas liikenne talojen viedessä puutavara- ja viljakuormia kaupunkiin ja tuodessa paluumatkalla sieltä ostamiaan tavaroita kotiin. Matkaa Poriin tehtiin tällöin Kauvatsalta, Kiikoisista ja Tyrväältä, joskus kauempaakin. Jonossa saattoi olla kerrallaan 30–40 hevosta ja reissumiehet yöpyivät usein Kuovilla tai Vaskunlahdessa. Kerrotaan, että palatessaan miehet olivat – viinaksia hankittuaan ja nautittuaan – hilpeällä tuulella, rehvakkaita ja äänekkäitä. Kauvatsasta tuli Huittisten saarnahuonekunta vuonna 1646 ja kappeliseurakunta vuonna 1812. Myöhemmin vuonna 1892 tehdyllä senaatin päätöksellä Kauvatsa määrättiin erotettavaksi Huittisten emäseurakunnasta omaksi itsenäiseksi pitäjäksi ja kirkkoherrakunnaksi. Vaskunmaan torppien suhde Huittisiin oli vuoteen 1914 saakka kaksijakoinen: alue kuului enklaavina (muusta pitäjästä erillään oleva alue) Huittisten pitäjään, mutta seurakunnallisesti torpat kuuluivat ”emäkirkon torppareina” – kuten rippikirjassa todetaan – Kauvatsaan. Vuonna 1914 senaatti vahvisti Vaskunmaan liittämisen myös kunnallisesti Kauvatsaan. Maarekisterissä tuolloiset Salonpään, Kuovin ja Vaskunlahden talot jäivät kuitenkin Sammun kylän Takkulan talon tilanumerolle, joten historiallinen yhteys Takkulaan säilyi edelleen. Sääksjärven rantamaisemissa olleet Vaskunmaahan kuuluneet Salonpään, Kuovin ja Vaskunlahden torpat itsenäistyivät 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa. Tätä ennen torppien isäntätila Takkulan rustholli, joka vajaa 1 500 hehtaarin suuruisine tiluksineen oli yksi Huittisten mahtitiloja, meni vuonna 1903 liiallisen velkaantumisen seurauksena konkurssiin. Suomen valtio osti vuonna 1904 toimitetussa pakkohuutokaupassa tilan tarkoituksin, että Takkula ja sen kanssa yhdysviljelyksessä ollut Erkkilä jaetaan myöhemmin tilojen lukuisten alustalaisten ja muun tilattoman väestön kesken viljelys- ja palstatiloiksi. Tämänlaisena toimena valtion tekemä kauppa oli yksi ensimmäisistä koko maassa. Takkulasta ja Erkkilästä muodostettiin muutamia vuosia myöhemmin yhteensä 63 viljelystilaa. Näistä tiloista suurimpiin kuuluivat Salonpää, 65 hehtaaria, Vaskunlahti, 64 hehtaaria, ja Kuovi, 43 hehtaaria. Suurin osa näiden tilojen pinta-alasta oli metsää, mutta tiloihin kuului myös vesialuetta Sääksjärvestä ja järven saaria. Edellä mainitussa yhteydessä muodostettiin myös lähes 450 hehtaarin suuruinen Takkulan yhteismetsä, josta metsämaata oli vajaa 300 hehtaaria ja johon entisillä torpilla oli osuutensa tilan manttaalin mukaisesti. Nykyisellään yhteismetsän pinta-ala on noin 317 hehtaaria. Näin Takkulan historiallinen nimi on säilynyt tunnettuna Sääksjärven rannoilla. Yhteismetsästä on sittemmin riittänyt puuta myytäväksi. Kun yhteismetsästä vuonna 1925 myytiin arvopuut, tuli kukin tila saamaan niistä enemmän rahaa kuin mikä oli ollut tilan alkuperäinen kauppahinta. Muutamia Vaskunmaan asukkaita on sittemmin jäänyt paikallisten muistiin, joten muutama sana voidaan heistäkin mainita. Salonpään poikia oli aikanaan Ernst Wilhelm (Ville) Juhonpoika , s. 1858 ja k. 1937. Torpparia hänestä ei torpan nuorempana poikana tullut, mutta rengin hommia koeteltuaan hänellä oli kuitenkin rohkeutta ryhtyä kauppiaaksi. Kauppapaikka löytyi Kokemäen metsäkulmalta Häyhtiönmaasta, jossa Ville Salonpää sitten piti seutukunnan asukkaiden tarpeiden kannalta tärkeää kauppapuotia viidenkymmenen vuoden ajan. Kauppiasperinnettä löytyi myös myöhemmin Villen jälkeläisistä samalla seudulla. Vaskunlahden torpasta oli kotoisin Mauri Vaskunlahti , s. 1873 ja k. 1946, joka tunnettiin hyvänä kansansoittajana ja viuluniekkana, joka saattoi – kuten eräs hänestä kirjoittanut totesi – ”asettua parhaimpien pelimannien rinnalle”. Mauri Vaskunlahti – tai Vasku, kuten torpan nimi usein lyhennettiin – avioitui vuonna 1904 naapuritorpan tyttären Fanny Kuusiston , s. 1880 ja k. 1953, kanssa ja muutamia vuosia myöhemmin perhe muutti torppariksi Harjavallan Pitkäjärvelle. Sukunimi oli jo sitä ennen lyhentynyt Lahdeksi. Kuovi-Jaakolan torpparina oli 1800-luvun loppupuolella Juho Fredrik Jaakonpoika , s. 1836 ja k. 1889, jota tavanomaisesti kutsuttiin torpan nimen mukaisesti Kuovin Jaakoksi. Kuovin Jaako oli omalaatuinen vanhan kansan patriarkka, joka herätti lähiseudulla huomiota muun muassa pukeutumisellaan ja josta kerrottiin useampia eri juttuja. Jaako tunnettiin seudulla voimamiehenä, joka pystyi kaatamaan paksurunkoisen männynkin yksin. ”Pani vanhan käsikiven painoksi sahan alapäähän ja veteli yksin”, kerrotaan Jaakon keinoista. Myöhemmin 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Kuovin torppariksi tuli läheisestä Korkeaojanmaasta Kustaa Seiväskorpi , jonka Maria-puoliso oli aikaisemmin ollut kasvattina ja aputyttönä tätinsä luona Kuovissa. Muuton yhteydessä torpan nimi lyheni Kuovi-Jaakolasta Kuoviksi. Kustaa Kuovi , s. 1870 ja k. 1952, muistetaan työteliäänä miehenä, jonka kolmekyynäräinen vartalo vielä 80-vuotiaana oli suora ja salskea – kuten Suomen vanhan kolmen vuoden mittaisen sotaväen käyneelle sotilaalle kuuluikin. Kustaa ja Maria Kuovin jälkeläisiä kolmannessa polvessa on monen muun ohella tämän kirjoituksen tekijäkin. Kustaa ja Maria Kuovin lapsuudessa ja aikuisuudessa ei kesämökkejä, tuon ajan huviloita, juurikaan ollut Sääksjärven rannoilla, ja jos oli, ne olivat yläluokan ja virkamiesten omistamia. Torjuvasti Kustaa suhtautui mökkipalstojen myyntiin. – Ei minun luontoni salli nähdä ihmisten oleilevan laiskoina rannoilla, Kustaan kerrotaan lausuneen. Maailma kuitenkin muuttui ja kaupungistui ja ihmisten elintasokin nousi. Sittemmin Vaskunmaan rannat ja saaret ovat olleet vapaa-ajan asuntojen täyttämiä. Salonpääkin on 1960-luvun puolestavälistä lukien tunnettu Kokemäen kunnan omistamana ja ylläpitämänä leirikeskuksena ja vapaa-ajan viettopaikkana. Kirjoitus perustuu osin kirjoittajan vuonna 2018 julkaisemaan kirjaan Maa armas isäimme.