Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Verotiedot

Jäkälä oli reilut sata vuotta sitten haluttu luonnontuote – Harjavallan jäkälästä kilpaili kaksi saksalaisyhtiötä

LUKIJALTA Jäkälä yhdistetään nykyisin useimmiten Pohjois-Suomeen ja porojen laidunruokaan. Jäkälää on kuitenkin varsin monia lajeja, ja niitä löytyy esimerkiksi puiden rungoilta, kallioilta ja kivien pinnalta. Myös Harjavallassa on aikanaan kasvanut joen eteläpuolisilla kuivilla mäntykankailla runsaasti jäkälää, jota runsas sata vuotta hyödynnettiin useammalla eri tavalla. Jäkälän käyttö oli vielä 1800-luvun lopussa varsin vähäistä. Kansanparantajat saattoivat käyttää jäkälälietettä limaa irrottavana yskänlääkkeenä, ja jotkut käyttivät jäkälää talvella ikkunoiden välitilassa liiallista kosteutta imeyttävänä tuotteena. 1900-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä tuuheaa ja valkoista enimmillään jopa kaksikymmensenttistä jäkälää – valkosammaleeksikin kutsuttua – kerättiin Harjavallassa kuitenkin siinä määrin, että se kelpasi vientituotteeksi, yhdeksi ensimmäisistä Kokemäenjoen lohien, siikojen ja rapujen jälkeen. Vuoden 1905 tienoilla eräs Viipurissa asunut saksalainen puutarhuri tuli käymään Harjavallassa, ja hän huomasi jäkälässä uuden liiketoimintamahdollisuuden. Saksassa jäkälää käytettiin tuolloin – kuten vielä nykyisinkin Suomessa – luonnollisen värisenä tai värjättynä erityisesti kukkalaitteisiin, seppeleisiin, kukkakoreihin ja kasviruukkujen peitteeksi. Seuraavina vuosina Saksaan lähetetyn jäkälän keruu kasvoi ja 1910-luvun alussa jo kaksi saksalaista yhtiötä kilpaili Harjavallan jäkälästä. Jäkäläviennin harjoittajina toimivat tuolloin saksalaistaustaiset Max Stein ja Turun Vahakukka -vientiliike. Saksan ohella jäkälää toimitettiin myös Englantiin. Jäkälän keruu ei ollut tuolloin mitenkään vähäistä liiketoimintaa, sillä kesäisin mainitaan parhaimmillaan noin 60–70 hengen, lähinnä tilattomaan väkeen kuuluneita naisia ja lapsia, olleen useampia kuukausia sanotussa käsityössä. Tämän lisäksi liikemiehet maksoivat maanomistajille keruumahdollisuudesta niin sanottua jäkäläveroa. Tuossa vaiheessa lähetettiin Harjavallasta junalla Turkuun jäkälää vuodessa jopa 130 tonnia eli noin 21 vaunulastia. Turusta jäkälälaatikot toimitettiin laivalla edelleen Saksaan. Jäkälän nostaminen ajoittui monesti syksyn sadeilmoihin heinäkuun lopusta lokakuuhun, sillä kuivalla ilmalla kasvi mureni arvottomaksi ja myös kasvualusta kärsi. Työ oli sateiden vuoksi epämukavaa, mutta lisäansiona kuitenkin tuottoisaa. Jäkälät puhdistettiin, järjestettiin kerroksittain suuriin lautalaatikoihin ja kuljetettiin sen jälkeen Harjavallan rautatieasemalle. Maailmansodan alettua markkinat Venäjän vihollismaaksi tulleeseen Saksaan sulkeutuivat ja työt Harjavallan jäkäläkankailla päättyivät. Uutta käyttöä jäkälälle syntyi vuonna 1917 sen jälkeen, kun Venäjältä ei enää saatu viljaa ja oli tarpeen miettiä mahdollisia hätäravinteita. Ihmisravinnoksi jäkälästä ei juurikaan ollut, joskin lehdissä oli kylläkin yksityiskohtaisia ohjeita jäkäläleivän valmistamisesta. Paremmin jäkälä kelpasi sen sijaan käsiteltynä sioille, lampaille ja vasikoille. Asialla oli tuossa vaiheessa myös poliittista ulottuvuutta, sillä työväenliikkeen lehdissä huhuttiin ja kirjoitettiin, että työläisille oli varattu jäkälää syötäväksi ja porvarit kätkivät varsinaiset elintarvikkeet varastoihinsa. Lokakuussa 1917 kerättiin Harjavallassa jäkälää Porin elintarvelautakunnan toimesta siinä määrin, että sitä tuotiin Poriin tuhat kiloa päivässä. Aikomus oli kehittää keräystä laajemmaltikin, kuten Kankaanpäähän ja Ikaalisiin. Yksi henkilö saattoi kerätä tottumuksesta riippuen päivässä 50–60 kiloa jäkälää ja saada tästä keruusta 6–7 markan päiväpalkan. joten asialla oli myös merkitystä työllisyyden kannalta sanottuna kriisiaikana. Poriin saapuneet jäkälät puhdistettiin köyhäintalolla. lipeytettiin puuvillatehtaan laitoksissa ja kuivattiin samalla laitoksella. Turun elintarvikelautakunta päätti sen sijaan 18. päivänä lokakuuta olla ostamatta harjavaltalaista jäkälää, koska sen hinta olisi ollut noin 15 penniä kilolta. Lisäksi olisivat tulleet lastaus- ja kuljetuskustannukset. Sen sijaan lautakunta aikoi ostaa jäkälää Turun seudulta. Myös Ulvilassa oli syyskuussa vireillä hanke, että kunnan työttömät keräisivät jäkälää Harjavallan metsistä. Hanke ei nähtävästi kuitenkaan toteutunut. Ahlaisissa elintarvelautakunta päätti 25. lokakuuta 1917, että lautakunta ei anna marraskuussa uusia leipäkortteja, ellei kutakin kortinsaajaa kohden ole kerättynä 10 kiloa jäkälää. Jäkälää kerättiin syksyllä siis Harjavallassa, mutta sen käytöstä pitäjän omiin tarpeisiin ei ole mitään mainintaa sen enempää asiakirjoissa kuin lehdissäkään. Sisällissota vuonna 1918 muutti useat jäkälähankkeet mahdottomiksi ja runsaasti jo kerättyä jäkälää joko pilaantui tai tuhottiin sodan kestäessä. Silti toimintaa jäkälän parissa jatkettiin jossakin määrin sodan loputtua 1918. Sanottu toiminta hiljeni kuitenkin sittemmin Harjavallassa. Syitä oli kaiketi useampia. Uusia yrittäjiä ei ollut, ja jäkälää oli saatavissa sopivien kuljetusyhteyksien päästä muualtakin. Jäkälää oli kerätty Harjavallassa myös siinä määrin, että kangasmailla oli suuria jäkälistä vapaita alueita. Jäkälä uusiutuu hyvin hitaasti eikä ole sanotussa suhteessa samanlainen luonnonvara kuin marjat ja sienet. Jäkälä oli kuivina kesinä herkkä syttymään tuleen. Metsäpaloja syttyikin pitäjän eteläpuolen kangasmetsissä milloin salamaniskusta, höyryveturien kipinöistä tai ihmisten tulenkäsittelyn takia. Suurimmillaan nämä palot käsittivät useamman kymmenen hehtaarin suuruisia alueita. Jäkälä on myös hyvin herkkä saasteille ja ympäristömyrkyille, joita oli 1940-luvun puolivälin jälkeen tunnetusti todettavissa Harjavallassa.